Restart my heart//IN FINNISH

33.

Kuolema. Asia jota olen odottanut koko elämäni. Olen hyväksynyt sen. Hyväksyin sen ajat sitten ja odotin sitä. En kumminkaan kuollut. Sain uuden mahdollisuuden ja olen siitä joka ikinen päivä kiitollinen. Millään ei kumminkaan ole mitään väliä, jos Anton on poissa.

Ei yhtään millään.

Herään todellisuuten, kun tunnen jonkun vetävän minua pois huoneesta. Lääkäri ja pari hoitajaa on huoneessa, mutta en kerkeä nähdä mitään, kun minut vedetään käytävään. Käännyn ympäri ja näen veljeni. Nojaudun häntä vasten ja huudan hänen rintaansa vasten. En halua aiheuttaa mitään hämminkiä koko sairaalaan, vaikka minua kiinnostaa tällä hetkellä pelkkä Anton.

"Kaikki tulee järjestymään, Cara", veljeni sanoo ja silittää hiuksiani. Minä en vastaa hänen kommenttiinsa mitenkään, vaikka kuinka haluaisin. En saa vaan itkua loppumaan.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen lääkäri tulee huoneesta ulos ja katsoo minua. Minun sydämeni lyö todella kovaa, ja ne pari sekuntia tuntuu ikuisuudelta.

"Antonin sydän oli pysähtyneenä suunnilleen yhden minuutin. Saimme kumminkin elvytettyä hänet. Turvotus Antonin aivoissa on alkanut pikkuhiljaa laskemaan, joka on hyvä asia", lääkäri kertoo, enkä voi edes kuvailla tämän hetkistä tunnetta.

Jalat pettävät altani ja lyyhistyn polvilleni. Kyynelet eivät vieläkään lakkaa, mutta nyt nw on vaihtunut onnen kyyneleiksi. Olen aivan suunnattoman helpottunut.

"Sinun pitää mennä nyt lepäämään, Cara." Charles sanoo ja otta minut syliinsä. Hän kantaa minut oikeaan huoneeseen ja laskee sängylle.

"Minun pitää mennä Antonin luo. Minun pitää kertoa Marylle uutiset, kun hän tulee takaisin", sanon ja yritän nousta pystyyn. Charles kumminkin estää sen.

"Minä hoidan sen. Nyt sinä lepäät, Cara. Minä tulen sanomaan, jos jotain tapahtuu. Ole kiltti ja nuku nyt. Sinä tarvitset sitä."

"Hyvä on. Minä nukun. Tulet kumminkin heti kertomaan jos jotain tapahtuu."

"Minä tulen."

****

Tunnen tökkäisyn kyljessäni. Mumisen jotain vastauksesi ja käännän kylkeäni. Pomppaan kumminkin nopeasti pystyyn, kun kuulen Charlesin äänen. Hän ei herättäisi ellei hänellä olisi asiaa.

"Niin?" Kysyn unisena ja hieron silmiäni.

"Anton on herännyt." Charles sanoo ja minä hetken aikaa vaan katson häntä. Minulla menen hetki aikaa sisäistää nuo sanat. Anton on herännyt. Hän on oikeasti herännyt!

"Milloin?" Kysyn ja nousen istumaan. Nousen sitten seisomaan ja lähden nopeasti kävelemään ovelle päin.

"Pari tuntia sitten."

"Pari tuntia sitten? Etkä sinä tullut herättämään minua? Mitä sinä oikein ajattelit?" Kysyn häneltä tuohtuneena ja avaan oven. Menen Antonin huoneen ovelle, mutta en kerkeä avata sitä, kun Charels tarttuu kädestäni kiinni.

"Siellä oli lääkäri ja Mary. Sinne olisi tullut hirveä ruuhka. Mary on nyt kumminkin kahvilla äidin ja isän kanssa." Charles sanoo ja minua rupeaa kiinnostamaan mistä he oikein puhuvat. Mitä ihmettä he oikein siellä puhuvat? Se ei kumminkaan ole niin kiinnostavaa, että unohtaisin edes hetkeksikään Antonin.

"Hyvä on", sanon ja kävelen huoneeseen. Kävelen hitaasti sängylle päin ja huomaan Antonin juovan mukista vettä. Hän ei huomaa minua ensiksi, mutta mukin laskettuaan hän kääntyy katsomaan minua.

"Anton?" Kysyn ikäänkuin onko hän oikeasti Anton? En voi oikeasti uskoa tätä. Viimeksi Antonin sydän pysähtyi. Nyt hän on jo hereillä. En ole koskaan ollut näin helpottunut ja onnellinen.