Restart my heart//IN FINNISH

8.

"Cara Stevens tulisitko kansliaan?" Kuuluu kuulutus radiosta ja en voi uskoa kuulemaani. Jos on hyviä uutisia, niin silloin ei koskaan kutsuta kansliaan.

Minä en ole koskaan ollut minkäänlaisissa ongelmissa koulussa, joten minulla ei ole mitään hajua, että mistä tästä voi olla kyse.

"Pitäisikö sinun mennä?" Brandon vieressäni kysyy ja minä nyökkään. Nousen ylös ja lähden kepin kanssa kohti kansliaa. Sanon vielä kumminkin heipat Brandonille.

Sydämeni lyö joka kerta nopeampaa, kun astun askeleen lähemmäs kansliaa. Ehkä Laura on tehnyt jotain? Se on on todennäköisin vaihtoehto.

Tai miksi edes vaivaan tällä päätäni? Saan tietää sen ihan kohta. Olen kanslian ovella ja koputan oveen. Kuulen askelien lähenevän kohti ovea ja lopulta rehtori aukaisee oven.

"Tule toki peremmälle, Cara", rehtori sanoo ja väistyy pois tieltäni. Katson kunnolla huoneeseen ja huomaan pöydän ääressä Charlesin ja isäni.

Mitä tämä nyt on?

Istahdan heidän väliin ja rehtori istuu meitä vastapäätä. Rehtori nuolaisee sormenpäätään ja kääntää papereistaan uuden sivun.

Vilkaisen veljeäni ja sen jälkeen isääni. He molemmat katsovat rehtoria ja odottavat, että hän aloittaisi puheen.

"Kuulin, että isäsi ja veljesi on hiukan huolissaan sinusta", rehtori lopulta aloittaa ja minä viimein tajuan, että mistä tässä on oikein kyse.

"Oletteko te tosissanne? Te tulitte nyt puhumaan tästä ihan tänne", sanon heille ja laitan käteni puuskaan.

"He ovat vaan huolissaan, Cara. Minusta voisit vielä odottaa pari kuukautta ja jatkaa sitten. Tuon jalankin takia", rehtori jatkaa ja tällä hetkellä on todella lähellä, etten löisi heitä kaikkia.

"Ei todellakaan käy! Mikä teidän ongelma on oikeasti? Minä olen päättänyt nyt aloittaa jalkapallon, joten en jätä sitä kesken ja minä pystyn pelamaan jo varmasti ensiviikolla", sanon mahdollisimman ystävällisesti, koska rehtori on samassa huoneessa.

"Sinä et todellakaan pelaa ensiviikolla", isäni sanoo ja puuttuu keskusteluun.

"Älkää oikeasti yrittäkö päättää minun elämästä. Ja me kaiken lisäksi ollaan puhuttu tästä. Minä pelaan jalkapalloa ja sillä sipuli. Molemmat teistä voisi oikeasti hankkia elämän", huudan heille ja rehtori yskäisee kiusaantuneena.

"Me ollaan ilmeisesti päästy asian ytimeen", hän sanoo.

"Meillä ei ole enää mitään puhuttavaa. Ja mitä sinäkin oikeasti teet täällä? Eikö sinulla ole tämän parempaa tekemistä?" Kysyn rehtorilta ja hän katsoo minua hieman hämmentyneenä.

"Cara! Ole ystävällisempi", isäni sihahtaa, joka lisää vaan vihaani.

"Älä määräile minua. Teidän molempien ohjailu elämässäni loppuu nyt! Minä olen aikuinen ja teen omat päätökseni. Jos te enää mitenkään yritätte sabotoida minun asioita, niin katkaisen teihin molempiin välit ja muutan pois kotoa. Siitä voitte olla molemmat varmoja."

Nousen kiukkuisena ylös ja suuntaan ovelle. Tunti ei ole vielä alkanut ja kerkiän sinne onneksi.

"Hyvää päivänjatkoa", sanon vielä ja poistun sen jälkeen.