Restart my heart//IN FINNISH

12.

Anton huokaisee ja kävelee ovelle. En kuule hänen kumminkaan avaavan sitä. Samalla Alessa rupeaa haukkumaan ja Anton palaa takaisin olohuoneeseen.

"Se on Charles", hän sanoo ja minä pudistan nopeasti päätäni.

"Ole kiltti ja älä sano, että olen täällä", anelen Antonilta ja hän lopulta nyökkää. Hän on lähdössä takaisin eteiseen, mutta kääntyy vielä katsomaan minua.

"Olet minulle sitten velkaa. En tykkää valehdella ystävälleni", Anton sanoo ja minä nyökkään pikaisesti. Anton häviää ja kuulen oven avautuvan.

"Hei! Oletko nähnyt Caraa?" Kuulen veljeni kysyvän ja Anton vastaa hänelle kieltävästi. Ovi menee kiinni ja kuulen kuinka Charles heittää kengät pois jalastaan. Alessa juoksee vauhdilla eteiseen ja Charles lässyttää sille jotain.

"Eiköhän hän ole jo kotona. Ehkä hän kävi vaan kaupassa. Kannattaa mennä katsomaan. Tai soita vaikka hänelle", Anton sanoo ja Charles huokaisee.

"Luuletko, että en ole yrittänyt? Olen soittanut hänelle miljoona kertaa, mutta hän ei vastaa. Hänen puhelimensa on kiinni. Entä jos jotain pahaa on tapahtunut hänelle? Hän on aivan varmasti satuttanut itsensä uudelleen."

"Rauhoitu nyt, Charles. Minun mielestä sinä huolehdit Carasta liikaa. Anna hänelle hieman tilaa ja elä siinä samalla omaa elämääsi", Anton sanoo ja pakko sanoa, että hän kuulostaa tällä hetkellä aika viisaalta.

"Hyvä on. Menen kotiin ja odotan häntä vielä pari tuntia. Jos sinä näet hänet niin soitathan minulle?" Charles kysyy ja kuulen hänen vetävän kenkiä takaisin jalkaansa.

"Soitan. Mene nyt", Anton hoputtaa häntä ja pian ovi menee kiinni. Anton saapuu Alessan kanssa takaisin olohuoneeseen, ja minä nyökkään hänelle kiitollisena.

"Nyt minä lähden. Charles ihan totta soittaa muuten kohta poliisille", sanon ja lähden löntystämään kohti eteistä. Kipu jalassani on vaan pahentunut. Se on todella paha.

"Minä heitän sinut. Sinä et ihan tosi lähde tuolla jalalla kompuroimaan", Anton sanoo ja nappaan avaimensa pöydältä. Minä en todellakaan pistä vastaan. En halua kävellä tai tilata taksia.

"Heippa, Alessa", sanon koiralle lässyttäen ja rapustan häntä samalla. Alessan häntä heiluu ja hän nuolaisee poskeani.

"Mennään", Anton sanoo ja minä vilkutan vielä Alessalle. En kerkiä kääntyä edes ovelle päin, kun tunnen olevani ilmassa.

"Mitä sinä oikein teet?" Kysyn ja Anton laittaa minä sylissään kenkiä jalkaansa. Tälläisessä voi käydä ainostaan huonosti.

"Minä kannan sinut autoon. En anna sinun rasittaa jalkaasi enempää. Jos sinä paskannat jalkasi ihan kokonaan, niin kautesi on jo ohi", Anton sanoo ja minä huokaisen.

"Sinähän voisit kantaa minua sitten myös koulussa", sanon ja Anton pyöräyttää silmiään. Hän kävelee ovesta ulos ja pamauttaa sen kiinni. Hän lähtee kävelemään rappusia alas ja se näyttää luonnistuvan häneltä aika helposti.

Oloni on kuitenkin aika vaivaantunut. Anton ihan vartavasten lähtee viemään minua kotiin. Ihan kuin hänellä ei olisi mitään muuta tekemistä. Kaiken lisäksi hän vielä kantaa minua. Tulen olemaan hänelle paljon velkaa.

"Osaat varmaan laittaa itse vyön kiinni?" Anton kysyy ja huomaan jo istuvani autossa. Nyökkään vaitonaisesti ja samalla ovi vieressäni pamahtaa kiinni. Vedän vyön kiinni ja samalla Anton tulee autoon.

Hän laittaa oman vyönsä kiinni ja starttaa auton. Katselen ikkunasta ulos ja yritän parhaani mukaan olla huomioimatta tätä kiusallista hiljaisuutta.