Restart my heart//IN FINNISH

30.

Adrian kävelee sisään ja minä mietin mitä tulen sanomaan. En kumminkaan kerkeä sanoa mitään, kun huomaan Adrianin seisovan jo vieressäni toisella puolella tiskiä.

"Miksi sinä et kertonut minulle? Minä kysyin sinulta silloin, että mitä lääkäri sanoi-", Adrian aloitta, mutta minä peitän nopeasti hänen suunsa.

"Oletko sinä ollut lääkärissä?" Anton kysyy ja ottaa listan pois naamansa edestä. Adrian kurtistaa kulmiaan ja katsoo Antonia. Pian hän kääntää katseensa minuun ja osoittaa Antonia sormellaan.

"Oletko sinä Anton?" Adrian kysyy ja kääntyy lopulta kokonaan Antoniin päin. Anton nyökkää ja Adrian ojentaa hänelle kätensä.

"Minä olen Adrian. Caran pomo." Adrian sanoo ja Anton nyökkää. Hän kääntyy jälleen katsomaan minua ja haluaa ilmeisesti vastauksen.

"Minä vaan pyörryin. Ei siinä ole mitään ihmeellisempää", sanon ja Anton katsoo minua kulmat kurtussa. Adrian katsoo meitä vuorotellen ja painuu lopulta takahuoneeseen.

"Oletko aivan varma, että siinä ei ollut mitään muuta?" Anton kysyy ja minä nyökkään hymyillen. En kerkeä jatkaa keskustelua, kun kuulen kellon soivan.

Yleensä en niinkään kiinnitä huomioita siihen ääneen. Mutta aina kun kiinnitän, niin jotain on tapahtumassa. Sieltä tulee aina minulle tuttu. Niin on tälläkin kertaa.

"Cara." Charles sanoo välittömästi ja kävelee tiskille. Hän istahtaa Antonin viereen, eikä Antonkaan ole yllättynyt tästä eleestä. Oletan, että he kaksi ovat sopineet.

"Charles", vastaan ja otan luutun käteen.

"Minä voisin nyt mennä sinne takahuoneeseen." Anton sanoo, mutta minä tartun hänen kädestään kiinni, kun hän on menossa edestäni. En halua, että Adrian kertoo hänelle mitään. Minusta on kiva, että he tulisivat toimeen, mutta heistä ei saa tulla mitään ylimpiä ystävyksiä.

"Miksi et menisi vaikka vessaan tai johonkin pöytään?" Kysyn ja Anton naurahtaa.

"Taidat nyt olla hieman hupsu." Anton sanoo ja menee takahuoneeseen. Minä käännyn ympäri ja katson huultani purren veljeäni. Hänelle on kasvanut tässä kuukauden aikana hiukan viiksikarvoja, mutta niitä ei kyllä kunnolla edes huomaa.

"Meidän pitää puhua", hän sanoo ja minä huokaisen. En ole vielä pitänyt taukoani, joten voin kai pitää sen nyt.

"Adrian!" Huudan hänelle takahuoneeseen. Pian hän tulee sieltä ja katsoo minua. "Voisinko pitää nyt taukoni? Täällä ei ole paljoa porukkaa."

"Pidä vaan", hän sanoo ja minä nyökkään. Menen tiskin toiselle puolelle ja näytän Charlesille, että mennään toiseen pöytään. Hän seuraa perässä ja istuu lopulta minua vastapäätä.

"Minulla on ollut aivan hirveä olo. Me ei ikinä olla oltu näin kauaa riidoissa. Pisin aika on ollut pari päivää ja nekin ovat olleet harvinaisia. Minulla on ikävä siskoani."

"Niin minullakin on ikävä veljeäni", sanon ja hymy nousee huulilleni. "Asutko sinä kotona?"

"En. Sain juuri oman kämpän. Pidän kyllä silti isään yhteyttä. Usko tai älä, mutta olen käynyt kotona jopa syömässä. Minun ja äidin välejä ei voi sanoa mitenkään lämpimiksi, mutta jostain on hyvä aloittaa. Tajusin, että en jaksa olla vihainen tai vihata ketään. Se vie oikeasti voimia." Charles sanoo ja kuulostaa todella aikuiselta.

"Onko äiti ja isä onnellisia?" Kysyn ja Charles nyökkää.

"Molemmat ovet huolissasi sinusta. He eivät tiedä, että missä asut tai mitä sinä edes teet. He ovat yrittäneet tavoittaa sinua, mutta et ole vastannut. Kerroin heille sinun työpaikkasi. Älä siis hämmästy jos he ilmestyvät tänne."