Borderland

47. LA BÊTE

   Be careful making wishes in the dark.

Tristan tarttui käsivarteeni ja kiskaisi minut syrjempää. Puujättiläiset eivät olleet aggressiivisia -eivät lainkaan. Ne eivät yleensä vain katsoneet, minne astuivat. Ne murskasivat ihmiset kuin me murskasimme muurahaiset. Riesat näkivät puujättiläiset tavallisina puina, eivätkä huomanneet niiden liikkumista. Mutta me huomasimme.  

Puujättiläinen nosti jalkansa maasta, jolloin päällemme sateli multaa, sammalta, pikkukiviä ja hiekkaa. Valtava humina täytti korvamme, ja Tristan peitti korvansa käsillään. Voimakas tuulenpuuska oli tönäistä minut kumoon, kun puu viuhahti hitaasti ohitseni.

Muut puut, lehdet, maa, taivas ja kaikki tuntuivat heräävän hetkeksi eloon. En saanut suutani kiinni, kun tuijotin valtavan jättiläisen askellusta. Sen kädet raahustivat melkein maassa, ja niissä oli useita, käyriä sormia, joista kasvoi pienempiä oksia ja lehtiä. Sen kasvot olivat uurteiset, surumielisen näköiset ja takuulla ikivanhat.

Jätti pysähtyi kahden askeleen, eli noin 50 metrin päähän, ja seisahtui siihen. Sen jalkojen juuret kaivautuivat syvälle maahan, se painui hieman kumaraan, sen kädet kietoutuivat viereisiin puihin niin että sormet puristivat niitä tiukasti otteessaan.

Olento painui hieman kumaraan, ja sitä seurasi korvia poltteleva hiljaisuus. Lehtien havina, ujellus, tuulen humina ja kaikki olivat yhtäkkiä poissa.

Warren seisoi lähellä vesirajaa, toisella puolella paikkaa, josta puujättiläinen oli lähtenyt, Hän katseli lumoutuneena jättiläisen uutta paikkaa, ja jälkiä, jotka se oli maahan painanut.

"Warren hei", Tristan rikkoi hiljaisuuden, ja Warren näytti vssta nyt huomaavan meidät. Hän kompuroi hieman kun käveli luoksemme epäuskoisena. "Siis- siis näittekö te sen!? Se oli ihan valtava!"

Tristan nyökkäsi. "Joo, näimme me. Palaammeko me nyt Lindalle?"
Warren vakavoitui hetkessä. Hän näytti katkeralta. "Minä en ala selittelemään itseäni kellekän ylinmääräiselle. "
"Robin ei ole ylinmääräinen. Me asumme hänen luonaan", Tristan sanoi, mutta se ei riittänyt Warrenille. "Joo, ja hän on jahtaaja. Miksi me edes asumme hänen luonaan, häh?"

"Koska hän on ystävämme, Warren. Hän on meidän puolellamme", sanoin, ja Warren katsahti minuun. "Hän on ehkä teidän ystävänne, mutta ei minun. En tunne häntä, en luota häneen."
"Luota sitten meihin", Tristan sanoi, ja Warren näytti luovuttavan. "En jaksaisi selittää kaikkea tätä ventovieraalle, ymmärrättehän?"

Tristan tarttui Warrenia olkapäistä. "Älä ole lapsi, Warren. Sinun nyt vain pitää selittää se. Me saamme Robinin ymmärtämään, okei?"
Warren vilkaisi minua, ja nyökkäsin. "Okei. Okei hittolainen. Tulen takaisin ja selitän kaiken Robinille, mutten muille. En varsinkaan Lenalle."

***

"Tämä on kiva kappale", Lena sanoi, ja nosti paperipinon eteeni. Siinä oli nuotit johonkin Coldplayn kappaleeseen. Vilkaisin niitä ja nyökkäsi. "Joo. Osaan soittaa sen."
Lena hymyili ja nosti kitaran syliinsä. "Kolmannella lähtee. Yksi, kaksi, kolme..."

Musiikki täytti huoneen. Minä soitin pianoa ja Lena kitaraa samalla kun lauloi mukana. 

Tällaistäkö tämä oli? Olimme ikään kuin ystäviä, mutta kuitenkin hieman enemmän. Katsoin Lenaa. Hänen mustat hiuksensa valuivat kasvoille, olkapäille ja selkään. Hän ei ollut vaivautunut sitomaan niitä kiinni. Hänellä oli tummanpunaista huulipunaa, tummanpunainen paita ja mustat housut. Hän oli kaunis, kuten aina. 

"Sinä tuijotat, taas", Lena huomautti ja keskeytti laulunsa. Laskin nopeasti katseeni, ja Lena painoi leukansa polvelleni. "Ei se haittaa, se vain häiritsee keskittymistäni jonkin verran. Olet muuten aika söpö kun nolostut."