Borderland

23. E I N H A M

"The curse. The moon. The blood will run."

Kuin ihmeen kaupalla minä pääsin mukaan. Robin oli hilannut minut Lindalle, ilmoittanut tilanteen kovaan ääneen ja ottanut minut, Luken ja Aidanin mukaansa. Harper jäi huolehtimaan Lindasta, Miley lepäsi vielä ja Robin ei päästänyt Jakea mukaan.

"Miksi ihmeessä hän pääsee mukaan, enkä minä?", Jake huusi päin Robinin naamaa ja osoitti minua. Luke käveli Robinin ohitse, tarttui Jakea olkapäistä ja istutti hänet sohvalle. "Hänellä", Luke osoitti minua, "on sisällään sellainen hommeli, jota kutsutaan voimaksi. Se on vain velhoilla. Ja se pitää hänet hengissä. Sinulla ei satu olemaan sellaista, eikä oma jahtaajan voimasikaan ole vielä ilmennyt, joten älä kiukuttele."

Jake ei ollut tyytyväinen. "Mutta minulla on varsijousi. Voin käyttää sitä. Ihan tosi, jooko."
"Ei. Sitä paitsi Robbie ei halua että sinulle käy mitään."

Vilkaisin Robinia sivusilmälläni. Hänen ilmeensä kertoi sen olevan totta. Robin halusi pitää meidät kaikki elossa. Jos hän saisi toimia täysin mielensä mukaan, hän lähtisi varmaan yksin. Jouduin itsekin pehmittelemään aikani, ennen kuin Robin päästi minut mukaan.

Jake kiukutteli loppuun asti kuin viisivuotias, mutta ovi sulkeutui silti aivan hänen nenänsä edestä. Hän täyttäisi 16 vasta ensi vuonna. Sitä ennen hän oli käytännössä täysin suojaton.

Auto liikkui nopeasti hiljaisilla kaduilla. Luke oli joko vuokrannut tai varastanut sen, ja epäilin vahvasti jälkimmäistä, koska autosta puuttuivat kilvet.

Ilta alkoi hämärtyä, ja aurinko loi viimeisiä säteitään talojen lomasta. Ilma oli viileä, ja vedin takin vetoketjun kiinni. Aidan istui vieressäni ja kiskaisi pipon päähänsä. "Onko sinulla asetta?"

Katsoin Aidania sivusilmälläni. "Ei tietenkään ole. Emmehän me aio tappaa häntä, emmehän?"
Aidan kääntyi katsomaan minua. "Emme, mutta itsepuolustus ei olisi pahitteeksi. Tuossa", Aidan ojensi minulle veitsen.

"Se on tehty hopeasta, joten se satuttaa sitä. Muuta siihen tehoavaa meillä ei ole. Käytä sitä vain tarvittaessa, ja yritä olla pistämättä sydämeen tai muihin elimiin, okei?"

Tartuin veitseen varovasti ja nyökkäsin. Se oli ihan tavallinen veitsi, kahva tummanruskeaa nahkaa ja kiiltelevän hopeinen. Laskin sen reiteni viereen, ja katsoin ulos ikkunasta.

Einhamin kaupungin osaan ei ollut kamalan pitkä matka, ja hetken hitaasti edestakaisin ajettuaan Luke löysi kyltin, joka ohjasi meidät Einhamen Hausangerille.

Pysäytimme auton kadun päähän. Koko Einham oli täynnä peltoja, ja nytkin vasemmalla puolellamme avautui suuri peltoläntti.

Einhamen Hausanger ei ollut pitkä katu. Sen varrella oli yhteensä kahdeksan taloa, ja se oli oikeastaan vain sivukuja. Talot olivat rauhallisen näköisiä omakotitaloja, joissa vain harvassa paloi enää valo.

Aurinko oli laskeutunut horisontin alapuolelle, ja pellot alkoivat pikkuhiljaa täyttyä usvasta. Aivan kadun päässä oli pelto, mutta sen takaa näkyi metsä ja korkeat kuusipuut kuin jättiläiset. Oli hieman liiankin rauhallista.

Luke napsautti valot pois ja käänsi radiota hieman kovemmalle. "Odotetaan pimeyteen."

Radio soitti jotain vanhaa kappaletta, jonka sanoja kuuntelin vaitonaisena.

Soon you will come to know
When the bullet hits the bone
Soon you will come to know
When the bullet hits the bone

Ihanaa. Kieltämättä ihanaa. Puristin veitsen kahvaa hieman tiukemmin. Robin hyräili laulun mukana ja Luke naputti ohjauspyörää. "Se tietää jo, että olemme täällä."