Borderland

38. S T A N I M I R

"Are you scared? Or are you not ready? There is a difference."

Natashan mökki sijaitsi pienen kukkulan juurella. Se oli tosin ihan erinäköinen kuin Moskovassa. Se oli enemminkin pienen pieni vaja, kuin mökki. Natasha kuitenkin avasi oven, ja päästi minut ohitseen sisään.

Natasha oli takuulla käyttänyt taikuutta. Mökki oli nimittäin sisältä aivan saman näköinen kuin Moskovassakin. Yhtä suuri ja tilava. Käännähdin ympäri juuri kun Natasha astui sisään ja sulki oven perässään. "Kuinka tämä on mahdollista? Tai siis kuinka tämä on kahdessa paikassa samaan aikaan?"

Natasha hymyili ja riisui takkinsa naulakkoon. "Stanimir on aika todella monessa paikassa samaan aikaan. Se on samaan aikaan juuri tässä ja nyt, mutta myös ympäri maailmaa. Sitä on todella hankala selittää, mutta Stanimir -aivan kuten Lindakin- liikkuu tilan ja ajan lävitse kivuttomasti. Pääosin olen Moskovassa, mutta luon Stanimirille koko ajan uusia paikkoja ja mitätöin vanhoja. Niin viholliseni eivät löydä minua."

"Vihollisesi?" Kurtistin kulmiani ja riisuin takkini. Natasha nyökkäsi. "Jasper, meillä kaikilla on vihollisia. Erityisesti Rajamaan olennoilla. On hyvin monia jahtaajia, demoneita, muita velhoja ja sen sellaisia, joita käytökseni ja tekemäni asiat eivät ole miellyttäneet."

Nyökkäsin, ja Natasha tarttui matkalaukkuni kahvaan. "Tule. Näytän sinulle, missä vietät aikaasi tulevaisuudessa."

***

Huone oli pieni, valoisa ja melko täyteen ahdettu. Siellä oli sänky, lipasto, kirjoituspöytä ja monia muuttolaatikoita. Natasha siirsi niitä jalallaan ja nosti matkalaukkuni sängylle. "Et tarvitse kamalasti omia tavaroitasi. Vaatteita saa ostettua lisää, maalata saat toki jos vapaa-ajallasi jaksat ja onko sinulla puhelinta?"

Nyökkäsin, ja Natasha ojensi kätensä. "Saanko vilkaista sitä?"
Ojensin Natashalle puhelimeni. Robin oli ostanut sen vasta jokin aika sitten, ja kun se kosketti Natashan kättä, kuului pieni sihahdus ja puhelin kipinöi. Vetäisin käteni nopeasti pois. "Mitä sinä oikein teit?"

"Tein sen käyttökelvottomaksi. Et tiedäkään, kuinka paljon helpompi on jäljettää puhelimia kuin ihmisiä. Jos haluat keskustella ystäviesi kanssa, se tapahtuu tavallisilla kirjeillä, ei puhelimilla, okei?"

Nyökkäsin, ja Natasha viittasi lipastoa kohti. "Tuonne voit laittaa vaatteesi. Kun olet asettautunut taloksi, tule keittiöön. Haluan kuulla niistä äänistä päässäsi", Natasha ilmoitti, kääntyi sulavasti kannoillaan ja käveli ulos huoneesta. Kuinka hän tiesi äänistä? En ollut kertonut hänelle niistä, en edes maininnut.

Toisaalta Natasha tuntui tietävän kaikenlaista. 

Ulkona oli pimeää, joten ikkuna heijasti minulle takaisin omat kasvoni. Ne olivat kalpeammat mitä muistinkaan. Muuten kasvoni näyttivät aivan samoilta. Hiukseni olivat hieman pidemmät mitä yleensä, olin hoikempi ja pieni sänki alkoi pikkuhiljaa peittää leukaani, mutta mitään radikaalia muutosta ei ollut tapahtunut. 

Mutta toisaalta... silmäni näyttivät erilaisilta. Ne olivat samanväriset kuin aina; usvaisen tummanvihret, mutta silti niissä oli jotain erilaista. Aivan kuin usvaisuus olisi ollut häilyvää, kuin se olisi ollut oikeaa usvaa tummilla nummilla. Se liikkui silmissäni.

Vetäydyin kauemmas ikkunasta ja aloin siirtämään tavaroitani lipastoon.

***

"Jasper, tässä on Rafael", Natasha sanoi, kun menin keittiöön. Hänen vieressään seisoi kutakuinkin parikymppinen poika. Hänellä oli vaaleat hiukset, ruskeat silmät ja sulkeutunut olemus. Kättelin Rafaelia, ja tämä katosi ulos ovesta. Katsoin hämilläni hänen peräänsä ja sitten Natashaan. "Kuka hän oli?"