Borderland

8. V O I M A

"Those who don't

believe in magic

will never find it."

Olin nukahtanut huomaamattani, ja kun heräsin, ulkona oli jo pimeää. Oikeastaan kaikki muutkin olivat nukkumassa. Robin nukkui yhden kerrossängyn alapuolella, ja Jake yläpedissä. Miley nukkui mustien lakanoiden alla toisen kerrossängyn yläpedillä ja Aidan taisi nukkua yläpuolellani.

Nousin hitaasti istumaan, jolloin sänky narahti hälyttävästi. Jähmetyin hetkeksi, mutta kukaan ei herännyt. Laskin jalkani viileälle lattialle ja nousin varovasti seisomaan. Minun oli pakko saada juotavaa. Unirytmini oli ihan sekaisin matkustelusta, ja olin virkeä kuin peipponen. Ainakin silloin.

Avasin oven varovasti ja kävelin pimeään käytävään. En ollut varma, olinko vieläkin hieman unenpöpperössä, vai kuvittelinko oikeasti näkeväni paremmin pimeässä kuin aiemmin. Suunnistin keittiöön ja avasin jääkaapin oven. En oikeastaan edes tiennyt, saisinko näin vain mennä Robinin jääkaapille, mutta kurkkuni oli kuiva kuin huono vitsi. Otin hyllyltä maitopurkin ja availin kaappeja löytääkseni mukin itselleni. Kaapeissa oli kaikkia perus ruokatarvikkeita vehnäjauhoista kaneliin, ja lopulta löysin lasikaapin. Otin sieltä ensimmäisen silmiini osuvan lasin ja laskin sen pöydälle.

Kaadoin maitoa mukiin ja join sen nopeasti yhteen hengenvetoon. Join vielä toisen mukillisen ja nostin sen jälkeen maidon takaisin jääkaappiin. Se oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa kaljapulloa, paria valmisruokaa ja vihanneksia.

En ollut tarpeeksi väsynyt mennäkseni takaisin nukkumaan, joten kävelin ikkunan eteen ja vain katsoin ulos. Vaikka siellä olikin pimeää, tähtien ja kuun kaukainen ja kylmä valo valaisi lumisia maisemia. Linda oli siirtynyt hiljaiselle paikalle ilmeisimminkin pieneen kylään. Lunta leijaili yhä hiljalleen ja peitti päivän aikana jalkeilla olleiden ihmisten jalanjäljet.

Pieniä mökkimäisiä taloja oli ripoteltu jonkinlaisen pääkadun varrelle, eikä liikettä näkynyt. Maisema ei ollut kuitenkaan aivan autio ihmisistä, kun katsoi tarkkaan.

Pienen talon varjossa seisoi nainen. Tämä katsoi suoraan kohti Lindaa, tai ainakin se näytti siltä. En nähnyt tämän kasvoja pimeyden keskeltä, mutta kuunvalo loisti punaisiin kiharoihin ja pitkään tummaan takkiin. Ironia oli huipussaan, joten suljin ikkunaverhon.

Nojasin selkääni seinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Kuinka olin päätynyt tähän tilanteeseen? Koulunikin jäi kesken, en pääsisi yliopistoon tai lukemaan itseäni lääkäriksi. Tulevaisuuteni oli murskana ja sirpaleet näiden ihmisten käsissä. Surullista.

Voisin nousta ylös ja vain kävellä ulos talosta, mutta mitä se hyödyttäisi? Olisin yksin tuntemattomassa maastossa, pakkasessa ja erittäin todennäköisesti toisella puolella maailmaa. Ja oikeastaan olin varma, etten pystyisi vain kävelemään ulos. Joko Linda tai joku muu pysäyttäisi minut. Linda narahti kuin vahvuudeksi ajatuksilleni. Hitsi.

Kunpa voisin edes soittaa Leelle tai Samille, että olin kunnossa. Olivatko he huolissani siitä, ettei minua näkynyt? Entä kouluni? Kyllähän nyt jonkun oli täytynyt huomata minun ja Aidanin poissaolo. Kohta lööpit huutaisivat kahden teinin katoamisesta. Tai sitten eivät. En tiennyt.

Istuin väsyneenä sohvalle. Minulla ei ollut puhelinta, ei luonnosteluvihkoani eikä edes omia vaatteitani. Tunsin olevani tyhjä, jonkinlainen kuori. Elämälläni ei ollut enää niitä päivittäisiä rutiineja ja tulevaisuudessa hahmottavia suunnitelmia. Monet puhuivat elämän uudelleen aloittamisesta, tyhjän pöydän uudelleen täyttämisestä. Sitä tämäkin taisi olla.

Suljin hetkeksi silmäni, mutta avasin ne sitten uudelleen katsoakseni kelloa. Mikäli se oli oikeassa (niin kuin se Robinin mukaan aina oli) niin kello oli muutaman minuutin yli neljän. Upeaa. Halusin nukkua, mutta minua ei vain väsyttänyt. Suljin silmäni ja nojasin päätäni sohvan selkänojaan. Yritin vaipua unen sekalaiseen maailmaan, mutta se ei huolinut minua. En ollut ikinä eläessäni ollut niin hermostunut ja stressaantunut, mitä olin edellisten päivien ajan ollut. Olin hangoitellut Aidania vastaan, ollut näsäviisas ja kapeakatseinen.