Borderland

29. I L T A

"Just because people are unkind 
to you doesn't mean
you have to be unkind back. 
That's how the world changes -
one brave person like you being kind."

Lena neuvoi minulle helpon reitin, jonka voisin vielä juosta. Hän itse pinkoi nopeinta mahdollisinta vauhtia ja reittiä Lindalle.

Olin helpottunut jäädessäni yksin. Lenan seurassa jouduin olemaan koko ajan varpaillani ja miettimään sanani tarkkaan, etten saisi nyrkistä. Tai sitten hän sanoisi takaisin jotain todella nenäkästä.

Oli ihmisiä, joiden seurassa viihtyi, ja ihmisiä joiden seurassa ei viihtynyt. Lena kuului ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan Luken kanssa.

Minähän jopa yritin tulla toimeen hänen kanssaan, mutta hän oli ilmaissut kantansa asiaan melko selvästi.

Annoin jalkojeni kuljettaa minua pehmeää hiekkatietä pitkin kohti Lenan osoittamaa suuntaa. Todennäköisesti hän oli neuvonut minut väärään suuntaan, mutta en jaksanut juurikaan kiinnostua asiasta. Ehkä minun pitäisi, mutta halusin karistaa kaikki turhat ajatukset päästäni ja vain keskittyä juoksemiseen.

En ollut urheilullinen ihminen, en todellakaan, mutta nyt juokseminen tuntui ihmeen helpolta. Jalkani vain veivät minua eteenpäin ja vaikka keuhkojani poltteli, tuntui siltä, että voisin juosta maailman ääriin.

Maailman ääri tuli vastaan pellon laidassa, jossa minun oli pakko pysähtyä ja nojata polviini. Hengitän siinä hetken kuin pieni sika ja jatkoin matkaani kävellen.

Pellot olivat jo karkealla sängellä sadonkorjuun jäädessä taakse. Aurinko värjäsi viljojen jäänteet kullan ja pronssin sävyillä ja loi varjoja hiekkatielle. Viilentynyt ilma pisteli hieman nenääni ja hitaasti mutta varmasti aurinko alkoi painua kohti länttä.

Maisema oli maalauksellinen, ja kaduin sitä, ettei minulla ollut piirustustarvikkeita mukana. Lupasin itselleni palata tähän samaan paikkaan seuraavana iltana samaan aikaan, ja luonnostella tämän upean pellon. Kuvittelin mielessäni kaikki värit ja sävyt joita käyttäisin, ne pensselin hennot vedot paperia vasten ja pienet urat maalauksessa, mikäli se tehtiin öljyväreillä.

Aika kun sain inspiraation, halusin vain päästä toteuttamaan sen mahdollisimman pian, mutta pakotin itseni jatkamaan matkaa. Päivä oli mennyt todella nopeasti ohitse, ja halusin löytää Lindalle ennen pimeän tuloa. Olin piirtänyt parvekkeella niin kauan, että ajantajuni oli kadonnut tyystin.

Aurinko laski jo hyvää vauhtia, ja varjot tummuivat ja pitenivät pikkuhiljaa. Kiristin kävelyni kevyeksi hölkäksi, ja kaarsin peltotieltä isommalle tielle. Väsymyskin alkoi pikkuhiljaa painaa päälle ja ajattelin pian vain omaa pehmeää sänkyäni ja tyynyä, johon saisin painaa pääni.

Laitakaupungin baarit availivat oviaan, kahvilat sulkeutuivat ja kaduilla alkoi pyöriä pimeämpää porukkaa. Silti rakastin sitä tunnelmaa. Joku päivä haluaisin kantaa tännekin maalaustelineen, istahtaa alas keskelle katua ja vain alkaa maalaamaan maisemaa.

Vedin hihani kämmenieni ylitse kylmyyden hiipiessä pikkuhiljaa esiin. Kadunvarsille sytytettiin lyhtyjä ja loppusyksyä tuotiin esille erilaisin koristein ja teemoin. 

Yhden pubin ulkopuolella oli kello, joka näytti ajan. Kiirehdin hieman askeliani, ja yritin järkeillä, missä suunnassa Linda oikein oli. Suuntavaistoni oli surkea, ja olin jo unohtanut, minne Lena oli minut tarkalleen ottaen neuvonut. Upeaa.

Voisin yrittää löytää vielä selvinpäin olevan henkilön, pyytää häneltä puhelinta lainaan ja soittaa jollekin, mutten muistanut heidän numeroitaan. Pitäisi joku kerta opetella.