Borderland

44. Y S T Ä V Ä

Jasper Walker, Lawrence, Kansas

"We were like strangers who knew each other very well"

Kun avasin Lindan oven, keittiössä olevat Robin ja Aidan kääntyivät katsomaan minua.  

Aidan nousi ensimmäisenä ylös ja ryntäsi halaamaan minua. Matkalaukkuni kaatui kolahtaen lattialle kun lensin melkein kumoon. "Äijä, nyt on jo kesä. Olit ihan helvetin kauan pois!"
"Joo, niin olin, mutta nyt hallitsen voimani", sanoin, ja Aidan irrotti otteensa minusta. "Ja olet tikissä. Mitä sinulle on oikein tapahtunut. Ja todista se, että hallitset voimasi, en usko muuten", Aidan virnuili.

Ja minä todistin sen. Heilautin kättäni, ja Lindan ovi naksahti lukkoon. Pienellä ajatusliikkeellä sain ruokapöydän liikkumaan kaksi metriä kohti ikkunaa. Muuta en tehnyt, mutta Aidan näytti vakuuttuneelta. "Voimasi tottelee sinua vissiin aika hyvin?"

"Joo, niin tottelee", myönsin. Ja se oli totta. Se teki juuri mitä pyysin, eikä pistänyt vastaan lainkaan. Se heräsi pienemmästäkin ajatuksesta ja oli aina valmiina.

Robin nousi ylös tuolilta ja tuli halaamaan minua. Hän vaikutti selkeästi helpottuneelta, kun olin vihdoin tullut takaisin. "Et vastannut kirjeisiimme", hän huomautti saman tien, ja minä naurahdin. "Mihin helvetin kirjeisiin? Minä en kuullut teistä sanaakaan, vaikka kirjoitin teille joka viikko ja Natasha toi kirjeeni sovittuun paikkaan. Olin jo varma että olette unohtaneet minut."

Robin vetäytyi saman tien kauemmas. "Me lähetimme sinulle kirjeitä joka kuukausi, muttet ikinä vastannut niihin."
Mitä ruttoa? "Ette takuulla. Minä olin se, kuka kirjeitä lähetti. Ettekä te vastanneet niihin."

Robin kurtisti kulmiaan. "Ehei, me emme saaneet sinulta yhtään kirjettä."
"Kummallista..." Mutisin, ja silloin näin liikettä käytävällä.

Olisin tunnistanut hänet heti, vaikken olisikaan nähnyt valokuvaa. Warrenin hiukset olivat samanlaiset kuin vuosia sitten. Kiharat ja olkapäille ulottuvat. Tietenkin hän oli selvästi vanhempi; paljon pidempi, jäntevämpi ja jopa aikuisen näköinen.

Hän seisoi oven suussa silmissään ilon ja hämmennyksen sekainen tunne, mutta siinä oli myös aavistuksen pelkoa. 

"Warren..." Mutisin, ja astuin lähemmäs. Se mursi jään. Warren harppoi luokseni ja minä ehdin ottaa vain pari askelta ennen kuin hän halasi minua lujaa. Minä halasin häntä takaisin, ja varmaan mursin hänen kylkiluunsa. Hänen ihmissusivoimansa tuntuivat ainakin katkovan luuni, mutta en antanut sen haitata.

Warren oli hieman lyhyempi kuin minä. Se oli kummallista siihen nähden, että viimeeksi kun olimme tavanneet, hän oli ollut minua reilusti pidempi. 

Lopulta Warren astui käsivarren mitan verran taaemmas ja katsoi minua päästä varpaisiin. "Jätkästähän on tullut ihan katsottava. Ja ihan helvetin pitkä."
"No olet sinäkin kasvanut", hymyilin, ja olin hyvin lähellä nauruun purskahtamista. Olin niin onnellinen.

"Meidän pitää puhua, minulla on sinulle aivan kamalasti asiaa", Warren sanoi, ja haroi hiuksiaan. Hän oli selvästi iloinen tapaamisestani, mutta myös levoton. Ja hän vilkuili ympärilleen jatkuvasti, vaikka huoneessa oli lisäksemme vain Robin ja Aidan.

"Joo, mennään vaikka parvekkeelle kun olen tyhjentänyt matkalaukkuni."
"Emmekö me voi mennä jonnekin... kävelemään?" Warren kysyi. "Lawrence on tosi mukava kaupunki."

"Joo, no voimme me mennä", sanoin, ja tartuin matkalaukkuuni.

Kannoin sen yläkertaan, jossa huoneeni oli. Warren oli jäänyt alas, ja talo vaikutti melkein tyhjältä. Paitsi että Lena käveli minua vastaan käytävässä.