Borderland

1. P R O L O G I

Elysia nojasi kahvilan tiskiin yllään kulahtanut flanellipaita ja jalassaan likaiset farkut. Hän katseli tytärtään Lenaa, joka nukkui vilttikasassa takan luona. Skotlannin talvi-ilma ei säälinyt ketään, ja myrsky pauhasi ulkona heiluttaen pientä mökkiä. Elysia, lyhyemmin Ellen, oli helpottunut siitä, että Garrett oli olentojen luona. Ne saattoivat panikoida tällaisessa myrskyssä, vaikka siellä missä ne olivat, pitäisi ollakin suhteellisen rauhallista.

Yhtäkkiä lumituisku paiskasi oven auki ja sisään rymisteli turkisten ja kaulahuivien peittämä hahmo. Eihän ulkona satanut lunta? Se tarkoitti...

"Kuka helvetti sinä olet ja kuinka löysit oven?!" Ellen älähti ja sieppasi metsästyskiväärin tiskin takaa. Aseiden käsittely sujui häneltä luonnostaan, ja hän yritti tavoittaa hahmon mielen. Pelkkiä kaikuja. Tämä oli jotain, mitä Ellen ei ollut tavannut kuin pari kertaa aiemmin.

"Vastaa kun puhun sinulle, minä osaan ampua!" Ellen sanoi matalasti, vaikka tiesi varsin hyvin, etteivät aseet toimineet tähän.

Hahmo riisui turkiksia yltään, ja niiden sekä huivien alta paljastui siro punahiuksinen nainen. Tämä oli kutakuinkin kolmenkymmenen, kaunis ja hänellä oli yllään tumma haalaripuku, joka oli pari kokoa liian suuri.

Naisen toisen suupielen yläpuolella oli kauneuspilkku, ja tämän silmistä Ellen tunnisti lopullisesti, mikä nainen oli. Silmät olivat kuin sumuinen metsä, jossa vaanisi vaara. Vaara, joka tulisi esiin jos katsoisi liian pitkään.

Ellen käänsi katseensa pois ja laski hieman asettaan. "Ole kiltti ja kerro kuka olet. Tiedän jo, mikä olet, joten sitä tietoa en tarvitse."
Nainen asetteli ulkovaatteensa takan eteen, ja Ellen huomasi puutikun, joka naisella oli kädessään. "Minä en huolisi noita talooni."

"Olen Natasha Konstantinov. Ja sauva on siellä missä minäkin."
Natasha väläytti leveän hymyn punatuilla huulillaan, ja Ellen vilkaisi nopeasti Lenaa. Natasha kääntyi salamana viltteihin päin, ja hänen meikatut kulmansa ponnahtivat hiusrajaan. "Sinulla on lapsi! Kuinka suloista. Onko hän samanlainen kuin sinä?"
"Tiedät, ettei sitä voi vielä tietää."

Natasha kohautti olkiaan ja istahti baarijakkaralle lupaa kysymättä. "Kaavut olisivat mukavampia, mutta en ehtinyt ottaa yhtään mukaan."
Ellen otti viskipullon hyllyltä ja kaatoi sitä Natashalle lasiin. "Olet siis uusi?"
Natasha kohautti olkiaan ja kiitti viskistä. "En nyt oikein tiedä. Olen ollut täällä kohta kaksi tuhatta vuotta."
Ellen kohotti kulmiaan ja kaatoi viskiä itselleenkin. "En ole ennen tavannutkaan yhtä vanhaa kaltaistanne."

Natasha irvisti ja laski lasin tiskille. "Otan tuon kohteliaisuutena." Hänen puhessaan oli vahva venäläinen korostus, ja Ellen arveli hänen tulevan jostain päin Venäjää, kenties Siperiasta.
"Miten eksyit tänne? En tunne sinua." Ellen kysyi, ja kaatoi Natashalle lisää viskiä.
"Et tunne minua, mutta tunnet Gorbam Missumin, tutummin ehkä William Walkerin."

Ellenin katse pysähtyi pöytään ja hän nosti sen hitaasti Natashaan. "Onko hänelle sattunut jotain?"
Natasha pudisteli päätään ja joi viskilasin kerralla tyhjäksi. "Ei. Ei hänelle. Maryse oli murhattu, kun he olivat Walesissa. Will on raivona."
Ellen kaatoi Natashalle viskiä ja hörppäsi omasta lasistaankin. "Kamalaa. Suorastaan kamalaa. Kuka sen teki?"

Natasha kohautti olkiaan ja läpsi pakkasesta punehtuneita poskiaan. "Hän ei tiennyt. Pyysi minua tulemaan tänne ja varoittamaan sinua ja Garrettia. Missä hän muuten on?"
Ellen katsoi huolissaan ulko-ovea. "Hän meni hoitamaan...olentojamme. Uskon hänen olevan kunnossa."
Natasha haroi kiharoitaan ja pudisteli päätään. "Usko ei aina riitä. Hän olisi kuitenkin pystynyt puolustautumaan, jos joku iskee tänne, hän iskee sinuun. Maleficuksia halutaan satuttaa."