25 | totellaan vasenta keuhkoa

1.4K 120 37
                                    

☁️
Minua hymyilytti piirrellessäni kukkia kopiopaperille kuulakärkikynällä työpöytäni ääressä, enkä edes tiennyt, miksi olin alkanut piirtämään. Olin ollut koko päivän kotona, enkä ollut nähnyt ketään, eikä kukaan kyllä ollut pyytänytkään.

Olinko minä ihan oikeasti antanut itselleni tapahtua näin? Olinko antanut itseni alkaa hymyilemään ajatuksille Levi Carterista? Olinko sallinut itselleni tunteiden hankkimisen Levi Carteria kohtaan? Olinko hyväksynyt kertovani tämän Levi Carterille? MIKSI SEN PITI OLLA JUURI LEVI CARTER?

Jos Unna ei olisi koskaan kääntynyt puolustamaan minua, tätä ei olisi tapahtunut. Minun kiusaamiseni olisi jatkunut, joo, muttei tämä ollut yhtään parempi vaihtoehto. Olin antanut Leville mahdollisuuden, ja tiesin kyllä, että se päätös tulisi tuottamaan minulle enemmän tuskaa kuin kaikki koko elämäni aikana kokemani kiusaaminen yhteensä.

Suurinpiirtein kaikki voisi mennä pieleen. Ensinnäkin kaikilta, siis aivan kaikilta, piilossa säätäminen ei koskaan ollut helppoa. Ja jos siitä tulisi koskaan mitään isompaa, siitä tulisi samalla myös aika hemmetisti vaikeampaa.

Piirsin edelleen pieniä sinisiä kukkasia ja olin kohta peittänyt jo koko arkin. Pitäisi ajatella positiivisia ajatuksia, niitä, jotka olivat saaneet minut hymyilemään. Kuten se suudelma eilen, kun olin juuri puhunut Levin kanssa pitkään ja kertonut antavani hänelle mahdollisuuden. Ja se, miten hän oli kehunut eyelineriani ja suudellut minua uudestaan.

Olin huolissani itsestäni. Minun ei ollut ollut tarkoitus antaa itseni ihastua Leviin. Hän oli kiusaajani! Hänelle ei annettu anteeksi! Häntä vihattiin!

Miksi riitelin koko ajan itseni kanssa? En edes tajunnut itseäni. Olin vähän, ihan VÄHÄN vain kasvattanut vastatunteita Leviä kohtaan, ja olin siitä vihainen itselleni. Kumpaa puolta minun pitäisi kuunnella? Sitä, joka sanoi, että sydän ei koskaan ollut väärässä, vai sitä, joka sanoi, että kiusaajasta ei pidetty milloinkaan eikä missään tilanteessa?

Ihan sama. Kai minä voisin nyt antaa itseni mennä vain. Mutta vain silloin, kun olin kahdestaan Levin kanssa. Muut eivät saisi tietää niin pitkään, kun Levi halusi pitää kaiken salassa. Minä en kertoisi hänen asioitaan muille. Minä suojelisin häntä sen verran.

Joku koputti huoneeni oveen. Pyysin hänet sisään, ja se oli Tina. Miksi tämä tapahtui melkein joka päivä?

"Moi Utu, mikä meininki?" hän kysyi ja istahti sänkyni laidalle.

Pyörähdin tuolillani häneen päin.

"Ihan hyvä", vastasin.

Minun piti yrittää olla hymyilemättä, mutta ajatukseni harhailivat ihan missä sattuu ja taisin epäonnistua.

"Onks sulla jotain kerrottavaa?" Tina kysyi heti huomattuaan ilmeeni.

En sanonut mitään.

"Se poika, joka ei käyny täällä maanantain ja tiistain välisenä yönä!" hän jatkoi ja näytti ylpeältä itseensä.

"No se sitte vissiin", huokaisin luovuttaen.

"Mitä?" Tina halusi tietää.

Hän tiesi jo valmiiksi, muttei tiennyt, kuka Levi oli, joten olin suojellut Leviä tässäkin asiassa. Kukaan ei siis tiennyt. Mutta minun oli pakko purkautua jollekin. Ehkä se nyt oli Tina, kun se ei voinut olla Unna.

"Mä saatan vähän tykätä siitä", sanoin.

Ääneen, oikeasti, ääneen. Se ei edes voinut olla mahdollista. Mikä siihen oli johtanut? Sekö, miten hyvä suutelija Levi oli, vai sekö, miten hyvältä hänen ihonsa oli tuntunut minun ihoani vasten tiistaiyönä? Vai se, että hänen kanssaan oli yllättävän kiva puhua? Olivatko ne ne helvetin huulet vai ne helvetin kastanjasilmät vai se helvetin virne? Hänen kehonsa, hänen kasvonsa, huulensa, paljas yläkroppansa. Pidinkö häntä hyvännäköisenä? Kai minun oli myönnettävä sekin.

utuWhere stories live. Discover now