utu

18 | muutosta tai sitten ei

🌪️
Utun silmät katsoivat maata ja hänen kasvonsa loistivat hämmennystä. Hän ei tainnut uskoa, että minä oikeasti tarkoitin haluavani pyytää anteeksi.

"Mä oon tosissani", sanoin yrittäen auttaa häntä tajuamaan.

"Vau, pitäiskö mun oikeesti uskoo sua? Jos tää kaikki on vaan sun uus tapa kiusata mua?" hän kysyi.

Minä tekisin oikeasti mitä vain, että hän tajuaisi minun pitävän hänestä oikeasti. Tai että hän tajuaisi minun olevan oikeasti pahoillani ja haluavan pyytää anteeksi. Itse olin juuri ja juuri tajunnut vihdoin tunteeni, jotka olivat nousseet pelottavan nopeasti ja varoittamatta. Hänen olisi pakko uskoa minua, tai en kestäisi.

"Mä en aio enää kiusata sua", sanoin.

Vautsi Levi, kuinka luova lause, jonka Utu varmasti uskoisi!

Hän katsoi minuun epäuskoisena. Minä ymmärsin sen, miksei hän voinut luottaa minuun. Minähän olin ollut suoraan sanoen helvetinmoinen kusipää häntä kohtaan monta vuotta. Mutta minä olin nyt tässä hänen kanssaan kahdestaan urheiluhallin takana kesäiltana, joka tuntui lämpimältä mutta oli silti kylmä. Hän etsi katsekontaktistamme jotain, johon luottaa. Etsiköön. Minä pidin hänen silmiensä katsomisesta.

Se tuntui oudolta myöntää. Hän näytti hyvältä. Eikä hän ollut tyttö.

"Millä mun pitää todistaa se sulle?" kysyin, kun hän ei sanonut mitään.

"Jos sä vaikka ensin lopettaisit esittämisen. Sit sä voisit lopettaa Adamin jutuille musta nauramisen, sä voisit jättää Adeten, ettei sitä sattuis turhaan. Sä voisit alkaa hyväksyy sen, että mä hengaan teiän kanssa Unnan takia, sä voisit tehä kuule vaikka mitä", hän luetteli.

Hänellä oli jälleen syy olla minulle vihainen. Ja minulla oli paljon parannettavaa.

"Ja sit sä voisit kans yrittää pitää mut ajan tasalla siitä, mitä hemmettiä sä musta haluat."

Kaiken. En voinut sanoa sitä ääneen, en halunnut kuulostaa niin toivottoman nälkäiseltä kuin oikeasti olin. Miksi minusta tuntui tältä? Minun ei kuulunut haluta häntä. Minun kuului haluta Adettea.

"Mä lupaan yrittää. Kaikkee tota", sanoin.

"Miks mun pitäis luottaa suhun?"

"Oikeesti, Utu. Mä lupaan."

Hän katkaisi nyt pitkään kestäneen katsekontaktimme ja siirtyi tuijottamaan poispäin. Kunpa hän vain antaisi minulle mahdollisuuden. Ihan vain yhdenkin mahdollisuuden, ehkä hän voisi luottaa minuun. Voisiko hän koskaan tehdä sitä sen jälkeen, mitä minä olin tehnyt hänelle?

"Okei", hän sanoi sitten,

"mä uskon sua. Mut mä en anna sulle vielä anteeks. Sun pitää näyttää oikeesti pystyväs."

Pieni hymy pakostakin karkasi minun huulilleni. Hän sanoi noin.

"No alotetaaks vaikka sillä, et ei sun nimessä oikeesti oo mitää vikaa. Se on kiva. Etkä sä ite oo sitä päättäny", sanoin yrittäen aloittaa mahdollisimman rauhallisesti.

Hänen nimensä ei ollut ruma tai homo tai tyttömäinen tai kamala tai mitään sitä, miksi minä olin sitä joskus väittänyt. Se oli kaunis. Mutten lähtenyt heti kertomaan sitä hänelle.

Oikeasti, minua melkein pelotti oma pääni ja omat ajatukseni. Missä vaiheessa minusta oli tullut tällainen? Tällainen näin pikkulapsen lailla ihastunut ja pehmeä? Hyi. Se todellakin saisi pysyä aina sisälläni, en ikinä päästäisi sitä ulos.

"Kiitos", Utu sanoi sitten.

Hän kiitti minua. Ensimmäistä kertaa ikinä mistään. En saisi innostua siitä liikaa, minun piti rauhoittua, rajoittaa, mutta kaikki vain tuntui tosi kivalta nyt.