utu

60 | no you're not

🌪️
Adam oli pyytänyt Utulta anteeksi? Minä olin antanut Adamille anteeksi? Olin alkanut taas hengailla heidän kanssaan? Kaikki oli hyvin?

Kaikki oli niin käsittämätöntä juuri nyt, että jokaisen tapahtuman perään voisi laittaa kysymysmerkin pohtimaan sitä, oliko sen mahdollista olla totta.

Unna oli maailman ylpein Adamista. Hän oli ihan innoissaan ja sanoi, että oli tiennyt tämän pystyvän pienimpään mahdolliseen panostukseen. Adam tosiaan käyttäytyi nykyään kuin Utu olisi ollut toinen ihminen. Se oli pienintä, mitä tehdä, mutta sentään hän teki sen.

Meo oli seurannut Adamin esimerkkiä, eikä enää sanonut Utulle mitään pahaa tai edes vilkuillut pahasti. Adamin ja Meon kaverisuhde oli oikeasti yhtä seuraa johtajaa -leikkiä, ei hyvä elämä.

Olin hengannut Joakimin kanssa viime aikoina kahdestaankin, ja me olimme puhuneet paljon kaikesta. Hänellä oli tyttöystävä, se Anna. Meo oli ainoa sinkku meistä kuudesta. Tai siis Xander ja Unna vain säätivät ja tekivät mitä sattuu, mutta Meolla ei ilmeisesti ollut mitään kenenkään kanssa.

Olin nähnyt myös Xanderia. Me puhuimme siitä, miten erilailla asiat olivat verrattuna siihen, kun olin ollut ihan hämilläni kaikesta ja itsestäni ja mennyt hänen luokseen ja myöntänyt hänelle pitäväni Utusta.

"Ihana nähä sut noin rakastuneena, Levi", hän sanoi yhtenä päivänä.

Hymyilin ja mietin vain, miten ihanaa oli olla näin. Näin, että kaverit tiesivät. Näin, ettei keneltäkään tarvinnut salata enää mitään. Näin, että he eivät kyselleet typeriä tai olettaneet. He eivät kuitenkaan myöskään puhuneet kaikkialla avoimesti tai kierrelleet kertomassa asiasta ympäriinsä. Minusta tuntui turvalliselta.

Kaikkein turvallisimmalta minusta kuitenkin tuntui Utun kanssa. Emme edelleenkään oikein nähneet koulussa, mutta koulun jälkeen menin usein hänen luokseen. Hän ei enää tullut minun luokseni ilman, että molemmat vanhemmat olivat poissa. En halunnut ottaa riskejä.

Utu oli minun turvasatamani. Valmis kuuntelemaan aina, kun minä halusin purkautua. Valmis halaamaan minua ja suutelemaan minua, valmis tekemään oloni niin hyväksi kuin mahdollista. Hänen hymynsä sai minut hymyilemään. Hän rakasti minua silloinkin, kun minä en rakastanut itseäni.

Kotiin ei ollut koskaan kiva mennä. Se oli suoraan sanottuna ihan paskaa. Minä en puhunut äidille tai isälle, jos ei ollut pakko. Sitten he miettivät, miksen minä puhunut heille. Minä en mennyt syömään yhteistä päivällistä. Sitten he miettivät, miksen mennyt. He yrittivät kyllä kovasti pitää perheen kasassa, mutta tietämättään hajottivat sen vain pienemmiksi palasiksi koko ajan.

He olivat ehkä korjanneet oman parisuhteensa, mikä oli kyllä maailmanhistorian suurin yllätys. Eli oli äiti jossakin onnistunut hössötystensä kanssa, mutta kaikki muu niissä olikin mennyt pieleen.

Perjantai oli ollut perhepäivä ehkä viikon. Se ei ollut millään tavalla toiminut. Ei enää lisää mökkiviikonloppuja, ei typeriä äiti-poika-seikkailuja kirpputoreille ja hemmetti Ruusupuron kartanolle. Äiti ei enää keksinyt mitään. Nykyään hän olisi vain halunnut puhua, mutten minä suostunut.

Minä toivoin enemmän kuin mitään muuta, että joskus kotonakin olisi saanut olla oma itsensä. Että olisin voinut tuoda Utun sinne ihan kuin kenet tahansa tytönkin. Että olisimme voineet syödä keittiössä ja äiti olisi voinut kysellä meiltä, miten koulupäivä oli mennyt. Että olisimme voineet istua olohuoneen sohvalla ja katsoa huonoja sarjoja. Että olisimme voineet olla edes huoneessani rauhassa ilman, että joku koko ajan vainoaisi. Halusin kaikkea sellaista normaalia.

Onneksi minä sain sitä ollessani Utun luona. Meillä oli koko kartano. Osasin nykyään sen kaikki huoneet ulkoa, vaikka opettelemisessa oli mennytkin aikaa.