utu

43 | miten olla näyttämättä sitä kenellekään

☁️
Hän katsahti minuun kasvot yhtä hämmentyneinä kuin aikaisemminkin. Minä olin ihan yhtä hämilläni kuin hänkin, mutta ehkä minä vihdoin tajusin jotain itsestäni.

"Mäkin rakastan sua."

Hän otti paitansa taas pois ja tuli suutelemaan minua. Sitten hän katsoi minua silmiin, hän oli vapautunut, uskalsi hengittää. Hän kosketti minun kasvojani. Se sai minun koko kehoni kihelmöimään taas. Minä en valehdellut hänelle enkä itselleni sanoessani, että rakastin häntä.

Me aloimme taas suudella enemmän, emme me voineet lopettaa sellaiseen ihmeelliseen hämmentävään riidan jälkeiseen lohdutukseen. Meidän piti ottaa uudestaan.

"Kaiken sen sun rakkauden edestä, todista se mulle", minä sanoin, ja hän kiipesi minun päälleni.

°

Minä en voinut tunteilleni mitään, minä en voinut sille mitään, että annoin hänelle aina vain uusia mahdollisuuksia. Ja seuraavalla viikolla hän muuttuikin, alkoi työntää tyttöjä pois ympäriltään enemmän ja katsomaan minuun käytävillä, jopa hymyilemään vähän.

Ja me puhuimme. Sen verran kuin hän osasi.

Minä tosiaan olin rakastunut. Hän oli sanonut sen ensin, ja olin ollut niin hämilläni, etten ollut tajunnut yhtään mistään yhtään mitään ja olin tarvinnut vuorokauden aikaa tajutakseni, että minunkin piti sanoa se. Se oli totta. Minä rakastin häntä. Minä rakastin monivuotista koulukiusaajaani. Se kuulosti ihan joltain helvetin kliseiseltä nettitarinan juonelta, jota ei voisi oikeasti edes tapahtua, mutta tässä sitä nyt oltiin, voi nyt hemmetti.

Se kaikenlainen aito huuma tuli nyt. Sellainen myönsimme juuri toisillemme ensimmäistä kertaa ja nyt vietämme kuherruskuukautta. Olin unohtanut lähes kaiken negatiivisen. Kun näin häntä koulun jälkeen kahdestaan, maailma oli täynnä sateenkaaria ja pilvilinnoja ja auringonpaistetta ja pinkkejä yksisarvisia. Meillä oli ihan älyttömän kivaa jokaikinen kerta, emme riidelleet, kaikki oli puhuttu ja oli päädytty parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Me rakastimme toisiamme.

Mutta miten olla rakastunut ja näyttämättä sitä kenellekään? Yleensä vastarakastuneet parit suurinpiirtein söivät toisiaan julkisilla paikoilla, puistoissa, kouluissa ja kaikkialla. Porukassa roikkuivat toisissaan ja pussasivat toisen hiuksia ja otsaa ja poskea ihan koko ajan ja joka välissä. Käyttivät muidenkin kuullen kiusallisia hellimänimiä ja lässyttivät ihan jäätävän ärsyttävästi.

Me emme voineet olla sellaisia. Se oli hyvä siltä kannalta, etteivät muut joutuneet kestämään siirappia, mutta huono meidän kannaltamme. Huono sen kannalta, mitkä ne syyt siihen olivat. Tämä koulu ei sulattaisi homoparia. Ja se sattui.

Halusin taistella sitä vastaan, halusin rikkoa normeja. Mutta millä sitä rikkoa normeja, jos poikaystävä oli koulun suosituin tyyppi ja heteroin hetero, joka ei voinut menettää mainettaan? Enkä halunnut puhkaista meidän rakkauskuplaamme nyt, kun meillä oli sellainen edes jossain.

En haluaisi poksauttaa sitä siellä, missä se oli. Meidän kahden ollessa kahdestaan. Jos siellä sanoisin ääneen sen, miten olisin halunnut kuplamme laajenevan muihin paikkoihin, olisin vain poksauttanut sen sieltäkin. Eli kaikkialta. Ja sitten sitä ei loogisesti enää olisi. Ja kaikki menettäisivät enemmän kuin saisivat takaisin.

Okei, olimme sallineet itsellemme näyttää meidän rakastumisemme jonkun muunkin nähden kuin itsemme, ja se oli Unna.

Me olimme hänen luonaan. Oli ihan normaali keskiviikko, jona meistä kenelläkään ei ollut kiireellisiä kouluhommia ja istuimme vain hänen hunajavaniljakukkais-huoneessaan. Makasin pää Levin sylissä ja hän näpräsi minun hiuksiani.