utu

64 | utu

🌪️
Varmasti aivan kerrassaan sensaatiomainen joulujuhla oli alkamassa, mutta minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Seurasin häntä ulos ja löysin hänet takaoven takaa portailta istumasta. Hän oli painanut päänsä polviinsa ja vaaleanvioletti tyllihame levisi hänen ympärillään pöyheänä, kahisevana röyhelönä. Hän näytti ballerinalta.

Utu tärisi. Kylmästä, todennäköisesti. Suljin oven takanani, mutten uskaltanut kuin vain katsella häntä. Juhlan etiketissä varmaan luki älä koske poikaan, jolle olet taas kerran selityksen velkaa. Minulla todella oli jokin ongelma.

Istuin varoen portaalle hänen vierelleen hipaisemattakaan häneen. Hän säpsähti ja nosti itkuisen katseensa.

"Vittu Levi. Anteeks. Mun ei pitäis reagoida näin voimakkaasti. Et sä tehny mitään", hän alkoi selitellä.

"Älä pyydä anteeks. Mun pitäis. Mulla on paljon selitettävää. Taas."

Hän katseli koulun takapiha-aluetta valaisevia lamppuja. Ilman niitä täällä olisi ollut pilkkopimeää. Oli tosi kylmä. Hän tärisi, hänellä ei ollut edes takkia eikä mikään peittänyt hänen sääriään. Olisin halunnut sulkea hänet syliini ja lämmittää, muttei minulla ollut lupaa siihen.

"Anteeks", minä sanoin.

Hän tuijotti nyt maata, joka oli hiekoitussoran pilkuttaman lumen peitossa. Se näkyi hämärässä paremmin kuin mikään muu.

"Mä olisin laittanu sulle viestiä, jos mä oisin pystyny. Mutsi ja faija otti mun ja Lulun puhelimet ja piti meiät himassa, et ne vois puhua meille."

"Eks sä siis nähny mun viestejä?" Utu kysyi.

"En yhtäkään. Laitoiksä monta?"

"Ihan liian monta."

Vitun vanhemmat.

"Me puhuttiin ihan sairaan pitkään. Mä huusin yllättävän vähän, mut en mä pystyny joka hetkessä pitää itteäni rauhallisena. Ainakaa sillon ku ne puhu susta. Ne puhu susta niin rumasti", minä kerroin.

Toivoin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi käydä sellaista keskustelua. Tai riitaa. Tai mitä lie paskaa. Se oli ollut ihan kamalaa. Äiti ja isä eivät osanneet peittää sitä, miten pettyneitä he olivat minuun. Miten rakkaus voisi loukata jotakuta noin paljon? Se jos mikä oli heikkoa. Sitä minä en ymmärtänyt.

"Ootsä kunnossa?" hän kysyi ja katsoi minuun.

Hän itki. Hän ei ollut kunnossa. Ja silti hän kysyi minulta. Minä en ansainnut sitä.

"Joo, ei ne tehny mitään. Ne ei vaa antanu mun puhelinta takasin, mut kukaan ei lyöny mua. Mä tiiän muuttavani sieltä helvettiin ku mä täytän kaheksantoista. Utu, älä kysy multa oonko mä kunnossa."

Hän vei katseensa pois. Tuon ei ollut pitänyt kuulostaa tuolta.

"Ei, äh, vittu. Ei mun pitäny sanoo noin. Vaan se että ootko sä kunnossa, on nyt tärkeetä. Ootsä kunnossa?" kysyin.

Hän tärisi ja hieroi käsiään yhteen. Hänen hengityksensä höyrysi hänen puhuessaan.

"Mun pitäis olla, mulla ei oo mitään syytä olla olematta."

Mutta silti hän itki.

"Mitä toi äskenen oli?" hän kysyi sitten.

"Mä en ois halunnu puhua Kaislan kanssa, mut se tuli siihen. Oikeestaan se oli aika helvetin outo tilanne. Se tuli sanomaan mulle, et mun pitäis vastata sen viesteihin, et se on halunnu puhuu mulle. Et nyt sen oli pakko tulla ennen lomaa sanomaan mulle siitä", minä aloitin.