utu

12 | ei identiteettikriisiä, vain itselleen valehtelemista

🌪️
Utu:
miks sä ees snäppäät mulle?

Se oli ensimmäinen teksti, jonka Utu koskaan minulle lähetti kuvan hänen silmästään mukana. Ja siinäkin oli mennyt melkein viikko. Kuinka monta päivää oli sunnuntain ja perjantain välillä? Sen verran siinä oli mennyt.

Olin ehkä osannut odottaakin sitä, että hän kysyisi. Kai minä itsekin mietin sitä, miksi minä snäppäsin hänelle.

Se oli ensimmäinen asia, jonka minä avasin tänä aamuna. Pitelin kuvaa auki ja puhelintani rintaa vasten, välillä vilkaisin siihen taas ja mietin, mitä minun pitäisi vastata. Tottakai minun piti sanoa jotain tosi tylyä ja tyhmää, jota minä en enää haluisi sanoa hänelle, mutta jota minun oli pakko.

Oli mennyt varmaan liian monta minuuttia. Jos Utu katsoi puhelintaan, hän näki vain ne ääriviivat siitä punaisesta kolmiosta ja avattu - miljoona vuotta sitten.

Sitten hän tuntisi olonsa ignooratuksi. Sitähän hän oli! Mutta en minä halunnut hänen tuntevan itseään ignooratuksi. Silti minä halusin vastata hänelle jotain tylyä ja tyhmää. Sitten hän tuntisi olonsa vielä pahemmaksi kuin silloin, jos vain jättäisin vastaamatta.

Mistä lähtien minua oli näin paljon kiinnostanut, mitä minä sanoin? Utu sai minut ihan oudoksi. Minä vihasin sitä tunnetta. Vihasin sitä tunnetta, etten enää vihannut häntä. Silti minä pidin siitä. Jollain tapaa, jotenkin oudosti, jossain syvällä. Enkä minä enää voinut kieltää itseltäni jokaista ajatusta, kun minun pääni oli käynyt ne jo läpi. Ne olivat ajatuksen tasolla, olin jo ajatellut niitä. Minä olin jo mennyttä.

Ei tämä voinut olla todellista! Ei tämä voinut mennä näin! Minun piti olla hetero ja minun piti olla se sama Levi kuin aika ennenkin, niin mitä vittua tämä nyt oli? Minun piti vihata Utua. Inhota. Mutta tässä minä yliajattelin hänelle vastaamista.

Kului taas kaksi minuuttia liikaa. Minun oli pakko napauttaa kuva pois, en halunnut pitää sitä auki. Katsoin Adamin toimesta chat-näkymäni yläreunaan kiinnitettyä Adettea, joka oli lähettänyt minulle jotain. En avannut sitä. Katsoin siinä alla Utua, jonka kuvan olin avannut. Napautin kaksi kertaa, otin kuvan silmästäni, napautin kaksi kertaa avatakseni näppäimistön.

Mitä minun piti kirjoittaa? Miks en? Tuo oli huono. Eiks mun pitäis? No tuo nyt ainakin oli huono. Haluutko et lopetan? Kuka edes kysyisi noin? Koska ei oo muutakaa tekemistä. Pyyhin taas kaikki kirjaimet.

minä:
enks mä saa snäpätä kelle mä haluun?

Oli varmaan huono idea painaa lähetysnappia. Koska olin kysynyt kysymyksen, hänen oli kai pakko vastata siihen jotain. Ei minun ollut ollut tarkoitus mitään keskustelua aloittaa. Ja mitä! Minä olin muutenkin juuri sanonut hänelle, että halusin snäpätä hänelle. Tyhmä.

Jätin puhelimen laturissa sängylle ja nousin ylös. Minun oli pakko nousta, koska muuten en pääsisi sängystä ylös koko päivänä. Minun oli tarkoitus mennä hengaamaan porukan kanssa. Utu olisi siellä. Ja Adettekin tällä kertaa.

Adette oli tällä viikolla käynyt pari kertaa täällä. Toisella kerralla äiti oli käskenyt häntä jäämään syömään, ja alun kiusallisuuden jälkeen he keskustelivat jo ties mistä tulevaisuudensuunnitelmista. Kun hän oli lähtenyt, isä sanoi jotain siitä, miten minun pitäisi pitää kiinni noin nätistä tytöstä, ja äiti puhui siitä, miten Adetessa oli kyllä ainesta tyttöystäväksi.

Äiti ja isä taisivat ajatella, että me seurustelimme. Adam taisi ajatella niin. Meo taisi ajatella niin. Joakim taisi ajatella niin. Unna ja Utukin ajattelivat niin, Adette itse ihan varmasti ajatteli niin. Minä taisin olla ainoa, joka ei ajatellut niin. Ja Xanderkin tiesi totuuden.