utu

41 | pelottaa

☁️
Levi sanoi minulle ihania asioita. Hän sanoi minulle, ettei päästäisi minusta ikinä irti, hän sanoi pitävänsä minusta ihan helvetisti ja hän oli tuonut minulle viikko sitten kukkia ensimmäisen kuukauden lopuksi. Mutten ollut varma, mitä ajatella kaikesta siitä, mitä hän teki silloin, kun hän ei ollut minun kanssani.

Nyt oli jo syyskuu. Kaikki syyslukukauden alkuviikkojen yrittäminen oli tuntunut ravisseen hänestä pois. Tuskin hän enää edes vilkuili minuun päin käytävillä. En ollut viime aikoina enää jaksanut vältellä häntä koulussa, mutta hän varmasti vältteli minua. Katosi erityisen nopeasti samoista auloista, istui ruokalassa porukkansa kanssa ihan toiselle puolelle koko tilaa ja vältteli katsekontaktia. Hänen ei ollut pitänyt tehdä niin.

En ollut varma, haittasiko se minua. Ehkä oli jollain tavalla parempikin, ettei hän antanut minulle mitään mahdollisuuksia katsella häntä muiden nähden. Ei siitä olisi muutenkaan tullut mitään. Ei hän ollut vielä valmis kertomaan kenellekään uudelle. Hän ei varmaan voisi kertoa yhtään kenellekään ennen kuin valmistuisi, aikuistuisi ja muuttaisi maasta tai jotain. Jos silloinkaan.

Unna edelleen vietti aikansa ruokavälituntia lukuunottamatta Levin ja muiden kanssa. Se oli minulle ihan ok, sentään hän ei vältellyt minua ja uskalsi puhua minulle ja näyttäytyä minun seurassani.

Levin porukassa viihtyicät nykyään muutkin, kuin perinteiset jäsenet. Oli se aikaisemminkin ollut niin, mutta nyt kiinnitin siihen ensimmäistä kertaa huomiota, että kaikki ne stereotyyppisen suomalaisen heterotytön näköiset tytöt pörräsivät siinä kuin heillä ei olisi ollut muuta elämää.

Siinä ei olisi ollut mitään ongelmaa, jos he olisivat pyörineet siinä vailla Adamin tai Joakimin tai Meon tai Xanderin huomiota. Mutta kun he pyörivät siinä Levin takia.

Koulussa oli kiirinyt juttu siitä, että Adam Martinilla oli tyttöystävä. Adam oli ensin vaikuttanut siltä, kuin olisi mielellään hakannut jokaisen, joka 'vittuili' hänelle, mutta tajunnut sitten, ettei siinä ollut mitään järkeä. Kerrankin Adam oli osannut ajatella aivoilla. Hän oli parantumassa siitä, että hänen pahan pojan maineensa oli ainakin hetkellisesti - toivottavasti ikuisesti - poissa. Siiri oli vakiintunut kasvo porukassa. Adam katsoi häntä ihan eri tavalla kuin olin nähnyt hänen katsovan ketään muuta koskaan aiemmin.

Se koko juttu sai minut ajattelemaan, että ehkä Levikin tajuaisi tästä jotain. Että kun Adamkin selvisi maineen kolahduksesta, niin ehkä hänkin selviäisi. Muutenkin, koko maineen kolahtaminen oli vain Adamin pään sisällä. En minä sinne tietenkään nähnyt, mutta näin ympärilleni. Yhtikäs kukaan ei näyttänyt julkisesti minkäänlaista mielipiteenvaihdosta Adam Martinia kohtaan. Se oli minusta hienoa tältä koululta, vaikkei minun pitänyt olla millään tavalla iloinen Adamin takia.

Adam ei ollut enää vapaa, joten tyttöjen piti ottaa uusi ympärilläpörräämiskohde - Levi Carter. Hän oli suosittu, komea, puhui täydellistä englantia ja hänellä oli kamalan upottavat silmät. Hänessä oli tarpeeksi hyviä puolia siihen, että hänet otettiin uudeksi kohteeksi.

Kaikkien ulkoisten hyvien puolien lisäksi hän oli vapaa. Hänellä ei ollut tyttöä kainalossaan koulussa, eli hän oli vapaa. Hän ei puhunut menevänsä koulun jälkeen tyttöystävälleen, eli hän oli vapaa. Todellisuudessahan hän ei tietenkään ollut vapaa. Hän ei vain uskaltanut sanoa sitä, ja sitten kaikki saattoivat flirttailla hänelle minkä kerkesivät.

Minun teki mieli joskus mennä sanomaan niille tytöille, etteivät he tienneet Levistä yhtään mitään. Että kaikki heidän unelmansa hänestä olivat feikkejä. Että kaikki mitä hän sanoi heille oli valhetta. Että minä olin se, joka tiesi tasan tarkalleen, miltä hän tuoksui, maistui ja tuntui. Se, jolle hän sanoi kauniita asioita ja se, jota hän suuteli. Minä olin se, joka teki hänestä ei ollenkaan vapaan.