utu

51 | vuosisadan bileet (menee mönkään)

☁️
Perjantai. Tunti lähtöön. Minulla ei ollut mitään hajua, mihin olin menossa, joten Unna tulisi bussiasemalle vastaan. Vähän niinkuin keväällä, kun olin mennyt ensimmäistä kertaa ikinä minnekään. Olin silloin mennyt heidän porukkailtaansa Adamille ja se oli ollut... jännittävää.

Nyt minä olin menossa bileisiin. Vuosisadan sellaisiin, niin kuin Adam oli vakuuttanut. En ollut ihan varma, mikä niistä teki niin spesiaalit, mutta enhän minä mistään mitään muutenkaan tajunnut.

Puin vaatteet päälleni. Ulkona oli mitä todennäköisimmin ihan hemmetin kylmä, mutta laitoin silti valkoisen lyhyen hameen. Ihonmyötäisen vaaleanpunaisen paidan vain siksi, että se näytti kivalta ison farkkutakkini kanssa. Sukat, kengät, tein silmille rajaukset vain, koska se oli hauskaa, ja ottaisin mukaani pienen repun, johon laitoin kaikkea mahdollisesti tärkeää. Siis matkalaturin ja särkylääkkeitä ja huulirasvaa ja vähän rahaa ja pienen vesipullon.

Tuntui vähän surulliselta, etten voinut käydä näyttäytymässä Tinalle ennen lähtöäni. Olin tehnyt sitä koko kesän. Mutta ei sekään haitannut, että nyt menin näyttäytymään äidille.

"Iik, sä näytät hyvältä. Mihin sä oot menossa?"

Hän istui olohuoneessa sohvalla, ilmeisesti hän oli juuri lopettanut työnsä.

"Kuule juhlimaan."

"Mitä?"

"En oikeestaan mitään. Tai en oikeestaan tiiä. Meen henkiseks ja fyysiseks tueks."

"Okei. Pidä hauskaa äläkä juo liikaa."

"Mä en juo ikinä mitään", muistutin.

"Kyllä mä tiedän. Juoko Unna?"

"Ei."

"Levi?"

"Ei."

Tai niin hän oli ainakin luvannut, ja varmaan jopa pitäisikin sen lupauksen. Humala ei sopinut hänelle, me olimme sen jo kovin monesti todistaneet.

"Oho, onpas sulla vastuuntuntosia kavereita. Pidä hei silti hauskaa."

Sitten minä lähdin bussilla keskustaan, ja tapasin Unnan asemalla. Hän näytti upealta, kuten aina. Hänellä oli valkoinen lyhyt mekko ja tekonahkatakki.

"Kiitos miljoonasti, et sä oikeesti tulit. Mä en kestäis saletisti hetkeekään niitten kans keskenään", hän sanoi kehuttuaan ensin asuani.

Naurahdin.

"Ei hemmetti, tästä tulee kyllä mahtavaa."

Pääsimme paikalle. Bileet olivat mitä selkeimmin kerrostaloasunnossa. Suomeksi, jos sinne ei tänään hälytettäisi poliiseja, niin sitten se tapahtuisi kellon vaihduttua jo huomiseksi.

Ovella oli joku tyyppi, jota en tuntenut. Hän ei edes jäänyt katselemaan tai kyselemään, kuka tuli, hän vain innoissaan viittoi meidät sisään ja sulki oven mahdollisimman nopeasti. Sitten hän katosi.

"Voi jumalauta, tervetuloa pimeälle puolelle", Unna mutisi nähdessään sen, miten kännissä ihmiset jo olivat.

Kaikki vain tanssivat tai pussailivat tai joivat. Oletetusta keittiöstä kuului sen verran kova melu ja kuohahtelevia huutoja, että siellä todennäköisesti pelattiin jotain juomapeliä. Tai jotain muuta peliä. Tai seurattiin jääkiekkoa. Tai melkein mitä tahansa urheilulajia, heteropojat kovin usein huusivat harvinaisen paljon katsellessaan niitä. Mutta uskon silti, että he pelasivat juomapeliä.

Unna piteli minua kädestä.

"Hei, tuola!" hän hihkaisi, mutten heti nähnyt, kenet hän oli löytänyt.