utu

17 | puhutaan jostain

☁️
Huulet minun huulillani olivat pehmeät, kädet minun rinnuksillani roikottivat minua seinällä, keho vasten minun omaani esti minua liikkumasta. Levi Carter suuteli minua. Hän ei ollut lyönyt minua. Minulla meni hetki tajuta, mitä tapahtui, en voinut vastata suudelmaan, minä keplottelin käteni vapaaksi ja työnsin hänet kauemmaksi minusta.

Hän katsoi minua kastanjanruskeilla silmillään, jotka olivat hämillään ja joiden pupillit olivat normaalia isommat, vaikka huoneessa oli kirkasta. Tajusiko hän itsekään, mitä hän teki? Roikkui edelleen minun paidassani, painoi minua seinään. Ja minä koskin häneen työntämällä häntä pois.

Hän ei laskenut minua alas, hän katseli minua vielä. Hän näytti miettivän jotain, hän ei sanonut mitään, hän katsoi minua, sitten hän katsoi ulos ikkunasta, hän katsoi ympärilleen ja hetki tuntui kestävän liian pitkään.

"Laske mut alas", sanoin sitten.

Hän katsoi käsiään kiinni paidassani, otti ne irti, ja putosin jaloilleni.

"Anteeks. Vittu", hän sanoi ja lähti pois.

Minä kuulin ulko-oven. Hän meni. Ja mitä äsken oli tapahtunut?

Minä en tahtonut käsittää mitään muutamaan minuuttiin, mutta sen jälkeen tajusin, että minun oli pakko mennä ulos. Minä menin alaovesta. Levin pyörä oli kadonnut oven vierestä, hän oli mennyt. En nähnyt häntä enää pihatielläkään.

Minun pitäisi nyt kävellä koko hemmetin puutarhan ympäri, enkä tuskin siinäkään vaiheessa ollut vielä tajunnut kaikkea.

Käveltyäni takapihan perimpään nurkkaan olin päässyt yli ajatustenpuutteesta. Siinä vaiheessa aivoni alkoivat muistuttaa minua tapahtuneesta. Miltä Levin huulet olivat tuntuneet, miltä hänen kehonsa oli tuntunut vasten minun omaani. Sitä, miksi hän oli tullut luokseni, miksi hän oli suudellut minua, miksi hän oli lähtenyt. Sitä, että minä vihasin häntä, miten minä voisin selittää hänelle, ettei hän onnistunut.

Tarvitsin suuren määrän raikasta kesäillan happea. Täällä leijui taas usvaa. Hengitin syvään, yritin selkeyttää ajatuksiani. Levi Carter. Levi helvetin Carter. Viimeinen ihminen, jonka koskaan olisin ajatellut suutelevan minua. Se, jonka piti jättää minut rauhaan sen jälkeen, kun olin torjunut hänet. Se, jonka piti olla koulukiusaajani.

Mitä hemmettiä ihan oikeasti? Otin pari juoksuaskelta nurmikolla vain vihahämmennykseni takia.

Siitä oli aikaa, kun joku oli viimeksi suudellut minua. Sen eksäni, joka oli jättänyt minulle vain massiiviset luottamisongelmat, jälkeen kukaan tuskin oli suudellut minua. Ja valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi koskaan kaivannut sitä tunnetta. Olisihan se kivaa vain pussailla jonkun kanssa. Mutta minä en vain ollut uskaltanut edes yrittää etsiä ketään uutta sen yhden kusipään jälkeen.

Nyt joku piti minusta. Mutta se oli Levi Carter, jota minä vihasin. En kuitenkaan ollut vihannut hänen suudelmaansa. Olin järkyttynyt, enkä osannut vastata, mutta tunne huulista vasten minun huuliani oli jotain, mitä olin kaivannut. Se tuntui hyvältä. Se vain oli tullut ihan väärältä ihmiseltä.

Oliko fyysisyys sellaiselta ihmiseltä, jota henkisesti vihasi, niin paha asia?

Joka tapauksessa, Levi oli edelleen Adeten kanssa. Hän ei olisi saanut vain tulla ja suudella minua. Minä olin pyytänyt häntä jättämään Adeten, muttei hän selkeästi kuunnellut minua. Adette käytti sitruunantuoksuista hajuvettä, sen minä tiesin siitä, että aina kun hänen vieressään seisoi, se tuoksui vahvasti. Levi oli tuoksunut sitruunalta, kun hän oli suudellut minua. Hän oli ollut Adeten kanssa ehkä juuri ennen sitä, kun oli tullut tänne. Se tuntui niin väärältä.