utu

17 | puhutaan jostain

En saanut syyttää itseäni. Tämä kaikki oli sen hemmetin Levi Carterin syytä. Hän oli se, joka tässä teki pahaa Adetelle. Minä en ollut lähtenyt mukaan, joten minä en ollut tehnyt mitään väärää. Mutta olinko halunnut lähteä mukaan? En. Minä vihasin häntä.

Annoin itseni potea sitä oloa ja selvittää niitä ajatuksia yli tunnin. Kun menin sisään, olin menossa suoraan yläkertaan, mutta äiti huusikin minua keittiöstä. Minun piti mennä käymään siellä ja laittaa kasvoilleni hymy merkitsemään, että kaikki oli hyvin, eikä minun pääni ollut täynnä monimutkaisia kysymyksiä ilman vastauksia.

"Onko sulla tietoa ton lautasen ja ton taulun kehyksien kohtaloista?" Tina kysyi.

He kaikki kolme istuivat pienen pöydän ääressä iltapalalla. Minun pitäisi vielä nyt keksiä joku selitys hajonneille esineille, ihan niinkuin ne eivät olisi olleet lautanen - suutuin Leville ja taulu - Levi työnsi minut seinää vasten ja suuteli minua.

"Aa, sori, se lautanen tippu vahingossa. Ja taulu tippu ku mä... jotain sähelsin. Törmäsin seinään. Ku mun piti mennä kiireellisesti soittaa Unnalle, ku sillä oli joku kriisi päällä, ni mä sitte unohin siivota... Oliks ne kalliit? Mä voin maksaa ne", keksin päästäni.

Unnalla ei koskaan ollut kriisejä, mutta onneksi kukaan heistä ei tiennyt sitä.

"Ei sun tarvii mitään maksaa. Mut sä et yleensä oo noin huolimaton, onks kaikki hyvin?" äiti kysyi.

"On. Siis loistavasti. Ja Unnalla kans, mä autoin sitä. Meen aamulla näkee sitä. Ja nyt mä meen nukkumaan. Öitä", sanoin.

Olipa harvinaisen feikki ja huono lause. Tuo nyt viimeistään herätti epäilyksiä.

"Hyvää yötä", Eva sanoi.

He kaikki jäivät katsomaan vähän hämillään minun perääni, kun lähdin keittiöstä käytävään ja portaat ylös.

Huoneeni sentään vielä tuntui ihan hyvältä paikalta olla. Miten enää koskaan voisin olla keittiössä ajattelematta sitä, mitä tänään oli tapahtunut? Levi hyvä ihme pilasi minulta minun oman kotini keittiön.

Minun täytyi vain käydä suihkussa pesemässä Levi pois minun huuliltani ja sitten vajota sänkyyni. Ensimmäistä kertaa ikinä vaivuin uneen ajatellen Levi Carteria.

°

Näin Unnaa aamulla. En osannut olla normaalisti. Hän oli sanonut, että koko porukka näkisi tänään. Ja hän käski minut mukaan. Ja Levi olisi siellä. Ja minä joutuisin kohtaamaan hänet ja yrittämään olla hiljaa kaikesta, yrittämään olla ajattelematta häntä, yrittämään olla katsomatta häntä. Kaikki oli järkyttävän tyhmää.

Me odotimme muiden saapumista. Kerrankin me olimme ne, joiden luokse tultiin, ne, jotka olivat paikalla ensin.

"Sä oot outo jälleen kerran. Utu, kai sä tiiät, et sä voit aina puhuu mulle ihan mistä vaan?" Unna havahdutti minut ajatuksistani.

"Joo, mä tiiän. Mä vaan mietin vähän juttuja", vastasin.

"Mitä juttuja? Haluuksä kertoo?" hän kysyi.

"Vähän vaan sitä, ku mä ehkä haluisin suhteen. Tai ees jotain säätöä! Sisältöä mun elämään. Mut mä en uskalla luottaa kehenkään, eikä missään oo ketään", sepäs tuli suorasti, vaikka yksi lauseista olikin ehkä valhe.

Kyllä jossain oli joku, oli Unnan kaveriporukassa Levi, mutta hän ei ollut hyvä. Hän ei sopinut. En aikonut koskea häneen. Ja jos hän vielä koskisi minuun, minä edelleenkin vain torjuisin hänet.

"Voi muru, kyl me sulle jostain joku löydetään, jos sä haluat!" Unna sanoi kuulostaen söpöltä huolehtivalta ystävältä.

"No en nyt tiedä", sanoin.