utu

11 | pala hiuksia, pala silmää ja pala seinää

"No vissii, ku sä soitit. Mitä?"

"Sä äddäsit Utun snäpissä", Unna sanoi.

"No mistäs vitusta sä sellasta päättelit?"

"Ihan siitä, et mä satuin olemaan sen puhelimella samalla hetkellä."

"No miks sä olit sen puhelimella?"

"Sillä ei oo mitään väliä."

Levi oli linjan toisessa päässä hetken hiljaa.

"Et kai sä äddänny Utua vaan kiusatakses sitä?" Unna kysyi sitten.

"Mikä kuulustelu tää on? Miten se millään tavalla kuuluu sulle, ketä mä äddään snäpissä?" Levin äänestä kuuli jopa puhelimen välityksellä hänen ärsyyntymisensä.

"Kyl se vähän kuuluu, ku mä kumminki satun olee teiän molempien frendi, ja sä oot luvannu lopettaa Utun kiusaamisen. Et voitko nyt puhua totta, sä oot kajarilla ja Utu on mun vieressä."

Ei kuulunut hetkeen mitään. Katsoimme Unnan kanssa toisiamme. Sitten katsoimme taas näyttöä, jolla oli punainen ja vihreä puhelinkuvake.
Ja sitten Levi taas puhui.

"Unna, mä oon luvannu, et mä lopetan sen kiusaamisen. Eks sä usko mua? Mulla ei oo enää mitää haluja kiusata sitä."

Oli tosi outoa kuulla nuo sanat. Ettei Levillä ollut enää haluja kiusata minua. Eikö muka? Toisaalta, hän kuitenkin itse sanoi niin, vaikka tiesi ihan hyvin, että minä kuulin. Vai unohtiko hän, että minä kuulin?

"No hyvä. Kiitos. Sul ei nyt vaa sitte oo enää muuta mahollisuutta ku pitää sun sanat. Älä luulekkaa, etten mä sais tietää, jos jatkat Utun häiritsemistä", Unna sanoi.

"Juoruuks se?"

"Ei sen ees tarvii. Kyl mä tiiän sut, Levi. Mä tiiän, mitä sul on mielessä. Ja me hengataan sen verran paljon, et kyllä mä huomaan sun käytöksestäki kaiken. Multa ei pääse piiloon."

Että Unna oli ihana. Hän oli niin itsevarma ja osasi puhua ja sai Levinkin ymmärtämään asioita ja...

"Onks se Utu siel ees oikeesti vai pelotteliks sä vaa mua?"

Ai ihan oikeasti, pelottelisiko Unna Leviä minulla? Pelotinko minä Leviä? Teki melkein mieli nauraa ajatukselle, mutta Unna katsoi minuun kysyvästi odottaen minun sanovan jotain.

"Joo, kyl mä ihan oikeesti oon täällä."

Levi oli taas linjan päässä hetken hiljaa.

"No kiva. Ei siinä sit varmaa mitää muuta. Kivaa päivänjatkoo vaan teille molemmille tai jotain", hän sanoi sitten.

Ja Unnan moikkien jälkeen puhelu loppui.

"Levi muuttuu. Mä oon ylpee siitä."

Unna hymyili. Minäkin hymyilin hänelle takaisin, mutta oli tosi vaikea uskoa, että Levi olisi keksinyt mitään hyvää syytä yhtäkkiä vain muuttua. Hän ei koskaan ennenkään ollut ollut mitenkään innoissaan muuttumassa, vaikka Unna oli yrittänyt saada sitä tapahtumaan. Ja muutenkin, vaikka hän olisikin muuttunut, miksi hän siltikään haluaisi puhua minulle?

Me menimme hetken päästä lounaalle. Ja kuten arvattavissa oli ollut, äiti rakasti Unnaa heti. He puhuivat kaikenlaisesta, kuten vaikka feminismistä, ja minä lähinnä hymyilin elämäni onnellisuudelle ja söin.

Sen jälkeen me lähdimme kiertämään puutarhaa. Unna oli innoissaan näkemässä jokaisen siellä kasvavan kasvini. Hän katseli vierailijapuolen pystytettyjä lajikylttejä, ja kerroin hänelle kaikki takapihan lajit, joita hän ei tunnistanut. Hän oli varmaan syntynyt siihenkin, ihailemaan kasveja. Hän kosketteli niiden lehtiä hennosti, ja ne tuntuivat melkein kiittävän häntä siitä. Annoin hänelle luvan syödä suoraan aikaisista pensaista marjoja, vaikka ne olikin tarkoitettu myyntiin.