utu

9 | liikaa katsekontakteja

"Ja sieltä voi löytää poikia", Tina sanoi.

Minä katsoin häneen merkittävästi.

"Mä en eti mitään jätkää", sanoin.

"Mut se saattaa vaan astuu sun elämään minä hetkenä hyvänsä. Kato elämä on yllätyksiä täynnä."

Kuka muka yhtäkkiä vain astuisi minun elämääni ja olisi potentiaalinen poikaystäväehdokas? Niin, ei kukaan.

"Tuskin", sanoin.

Tina nousi ylös sängyltä.

"No mut, kiva nähä, et sulla on kavereita. Tuot ne tänne joskus."

"Joo joo", sanoin, kun hän käveli ovelle ja avasi sen.

Ennen kuin hän katosi, hän vielä sanoi:

"Muista, Utu, et useimmiten ihmiset sanoo kännissä semmosia asioita, jotka on totta, mut joita ne pitää niiden syvimpinä salaisuuksia. Jos sua koskaan mietityttää."

Ovi meni kiinni.

Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Miksi hän oli kertonut sen minulle kuin olisi lukenut ajatuksiani? Drunk words are sober thoughts. En minä uskonut siihen.

Mutta silti, nyt minä en ainakaan ikinä voisi lopettaa miettimästä sitä, mitä Levi oli sanonut. Ai muka totta? Humalaiset ihmiset kertoisivat muka salaisuuksiaan helposti? Miksi ihmeessä Levin salaisuus olisi se, että hän halusi minun menevän saattamaan häntä kotiin? Ei, minun mielestäni humalatila kyllä vain sai ihmiset sekaisin ja sanomaan ja ajattelemaan asioita, jotka eivät olleet totta.

En minä silti saanut sitä juttua päästäni. En, vaikka Unna laittoi minulle viestiä ja kysyi, haluaisinko minä nähdä häntä tänään. Vastasin myöntävästi, ja samalla, kun laitoin itseäni valmiiksi, keskustelin hänen kanssaan siitä, että muita tuskin oli järkevää pyytää mukaan. Tai siis Unna sen sanoi, en minä muutenkaan olisi edes halunnut nähdä heitä.

Oliko minun enää pakko koskaan hengata kenenkään muun kuin Unnan kanssa? En minä halunnut. Mitä minä heiltä sain? Meo pyöritteli silmiään, Adam tuhahteli tyhmiä sanoja ja Levi tuijotti minun vatsaani. Ja he olivat kiusanneet minua ties kuinka monta vuotta. Miksi minä haluaisin nähdä vapaaehtoisesti ketään niin typerää? Nyt oli vielä kaiken lisäksi kesäloma!

Menimme Unnan kanssa kirjastoon. Pyöräilin, koska en jaksanut odottaa bussia. Jätin pyörän kirjaston eteen pyörätelineeseen, ja samassa Unna tuli kävellen paikalle ja tervehti minua. Me menimme sisälle. Siellä oli ihanan kirjastonhiljaista ja valitsimme istumispaikaksemme tuolit yhden ikkunan luona, hyllyjen takana.

Puhuimme hetken kirjoista, siitä, mitä olimme lukeneet, mitä tykkäsimme lukea, ja suosittelimme toisillemme suosikkejamme. Sitten aloimme puhua eilisestä, ja siitä, ettei Unnaa sattunut päähän, vaikka todennäköisesti kaikkia muita sattui.

Kun Unna bongasi jonkun kirjan, jonka takakannen hän halusi lukea, hän ponkaisi ylös tuolista ja kaappasi sen käsiinsä hyllystä. Sillä aikaa minä laskeskelin lattialaattoja. Niillä käveli kärpänen, ja nopeasti tajusin, ettei minua kiinnostanut seurata sen elämänkulkua. Kirjaston ovi kävi. Sieltä kuului ääniä, jotka tunnistin.

Huokaisin, ja Unna tuli hyllyn takaa myös katsomaan, kuinka Adam Martin ja Levi Carter kävelivät eteemme, ja huomatessaan meidät pysähtyivät.

"No terve. Sattuuks päähän, murut?" Unna kysyi ensimmäisenä.

"Haha, tosi hauskaa. Mut kiitti hei ku saatit mut kotiin eilen. Vai oliks se ees sinä?" Levi puhui.

"Se olin minä, joo, vaikka sä kyl oisit kovasti halunnu, et Utu ois vieny sut."