utu

5 | porukkailta

En juurikaan ollut jaksanut kuunnella, kun Unna oli sitä kertonut, koska pelkkä Levin nimi aiheutti minussa halun oksentaa. Minua ei alkuunkaan kiinnostanut hänen elämänsä, eikä varsinkaan rakkauselämänsä, eikä oikeasti mikään. Jos Adette oli kiva tyyppi, toivoisin, ettei hän sekaantuisi kehenkään niin kamalaan ihmiseen kuin Levi Carter. Se olisi vain hänen parhaakseen. Ja muutenkin, kukaan ei ansainnut sekaantua Levi Carteriin.

Minä odotin, että voisin lähteä. Vatsanpohjassani tuntui jännitys, kai minä sain tällaista juttua jännittää? Minä vihasin Leviä, ja Adamia, ja Meoa, ja kai Joakimiakin, mutten Xanderia niin paljon. Unnaa minä en vihannut. Mutta minua taas vihasivat varmasti kaikki muut, paitsi Unna, ja Xanderista en tiennyt. Mutta minä olin menossa paikkaan, josta vihasin melkein kaikkia, ja jotka melkein kaikki vihasivat minua. Joten kai minua sai jännittää?

Lähdin joskus puoli kuudelta. Se oli ajoissa, mutta ainakin ehtisin bussille, vaikka menisin kuinka hitaasti. Lähdin huoneestani, ja törmäsin yläkerran käytävällä Tinaan.

"Mihis sä oot menossa?" hän kysyi.

"Ulos. Tai siis... No, tonne vaan. Tota..."

En tiennyt yhtään, mitä pitäisi sanoa. En ollut koskaan ennen käynyt missään, joten se varmasti hämmensi Tinaakin, että olin lähdössä paremmissa vaatteissa johonkin illalla.

"Joo, ei sun tarvii kertoa, kunhan pysyt turvassa, huolehdit itestäs ja tuut joskus kotiin", Tina sanoi ja hymyili.

Että minä rakastin häntä. Hän oli ihan paras.

"Kiitti, Tina."

Olin jo ohittamassa hänet, mutta hän vielä pyysi minua odottamaan.

"Hei, Utu. Onks se joku poika?"

Minua huvitti, että hän luuli niin.

"Oliski", naurahdin.

"No luulis nyt et sunlaisellas ois kysyntää. Mut, näytät hyvältä, pidä kiva ilta", Tina sanoi ja tökkäsi minua olkapäähän.

Hymyilin hänelle ja lähdin alakertaan, ja ulos talosta. Vai että kysyntää. Ihan heti.

Bussi tuli ajallaan ja siten päädyin ajallaan myös keskustan bussiasemalle. Unna odotti minua yhdellä reunalla. Hänellä oli isot siniset farkut, joiden lahkeet oli kääritty ja jotka oli nostettu pysymään ylhäällä mustan vyön avulla, sekä keltainen neulottu toppi.

"Utu, sä näytät upeelta!" hän huusi minulle ennen kuin edes olin ehtinyt tervehdysetäisyydelle.

Ensimmäistä kertaa koskaan joku minunikäiseni kehui minua. Näitä ensimmäisiä kertoja nyt oli ilmaantumassa elämääni niin paljon, että minun varmaan pitäisi lopettaa joka ainoan niistä tekeminen niin spesiaaliksi. Mutta tuntuihan se hyvältä. Tosi hyvältä. Kutitti vatsaa ja poskia.

"Säkin", sanoin vähän tietämättä taas, miten päin olla.

Minua jännitti kamalasti. Unna taisi huomata sen, sillä lähtiessämme kävelemään hän ensimmäisenä sanoi:

"Ei sun oikeesti tarvii stressata. Mä en anna niitten ees koskee suhun. Hengaat vaan hyvien tyyppien kans ni kaikki menee hyvin."

Hymyilin hänelle ja vastasin joo. Juttelimme kävelymatkan aikana vähän, mutta joka metrillä minua jännitti aina enemmän.

Ja sitten se oli siinä. Martinien omakotitalo keskustan reunalla. Me tulimme pihaan. Ovelle oli muutamia metrejä. Unna koputti. Siihenastisen elämäni pisimmät sekunnit olivat ne, joina kuulin askeleiden lähestyvän ovea. Sitten se aukeni.