utu

1 | ensimmäinen puolustus

ᴜᴛᴜ

...

☁️
Nimeni oli Utu, enkä edes tiennyt, oliko se pojan nimi. Okei, tässä nykymaailmassa ei välitetty siitä, oliko lapsi kumpi vaan vai ei kumpikaan, ja nimi vain annettiin sen mukaan, mikä hänelle sopi. Minä kyllä pidin siitä ajatuksesta, todellakin, mutten pitänyt nimestäni.

Olin kuullut äidiltä selityksiä nimelleni ihan aina. Kuinka syntymäni päivänä oli ulkona ollut kaunis utuinen ilta, ja vielä silloinkin, kun minut oli tuotu kotiin, pellon päällä oli nukkunut se sama utu yhtä sikeästi kuin minäkin. Myös minun harmaat silmäni olivat kuulemma yksi syy nimelleni, se miten ne näyttivät niin kauniin utuisilta.

Vaikka tarina nimen takana olisi ollut kuinka kaunis ja uniikki ja upea äitini mielestä, sitä eivät muut koskaan kyselleet ennen kuin he kiusasivat. Erikoinen etunimeni ei koskaan ollut jäänyt keneltäkään huomaamatta. Varmaan joka ikinen edes vähän ystävällinen opettajani oli kehunut sitä, mutta kaikki minun ikäiseni ja vähän vanhemmat ja nuoremmat ja melkein kaikki olivat aina kiusanneet minua siitä.

Ja vielä sen lisäksi, että etunimeni oli Utu, minun sukunimeni oli Jäkälä. Että kiva, olin yksi täysi luontodokumentti koko poika.

Päiväkodista asti aina tähän päivään saakka olin kuullut päivittäin siitä, kuinka olin neiti, minulla oli tytön nimi, ja olin vain yksinkertaisesti tyttö, koska minunlaiseni ei voinut olla poika. Ja sen jälkeen, kun olin kuullut nimestäni väännettyjä haukkunasanoja, kuulin siitä, että olin homo. Ja homo oli heti, kun oli poika ja laittoi hameen päälleen. Tai pinkin paidan. Sillä ei oikeasti ollut mitään merkitystä, että pidin miehistä.

He ei eivät sentään tienneet, että isäni oli kuollut. Senkin he varmaan jotenkin linkittäisivät siihen, ettei minusta ollut kasvanut miehekäs mies, vaan tyttömäinen homppeli.

Äiti aina painotti sitä, ettei missään nimessä ollut mennyt naimisiin isän kanssa tämän suvun rahan takia, vaan sen, minkälainen ihminen hän oli ollut. Hän aina sanoi, että monista muista hänen tuntemistaan rikkaista ihmisistä poiketen isän suku oli ihan aina lahjoittanut hyväntekeväisyyteen niin paljon kuin pystyi, kuten me teimme edelleen. Bare minimum, mutta menköön.

Jos kiusaajat tietäisivät sen salaisuuteni, että asuin paikkakunnan kalleimmassa talossa, joka oli myöskin isän suvun perintöä, he varmaan ensimmäisenä miettisivät, miksen puhunut siitä. Sen jälkeen he keksisivät jotain, mikä siinä oli huonoa, ja alkaisivat haukkumaan minua siitäkin. Toisaalta, ihan sama.

Minulla oli kerran pienempänä ollut ystävä, jolle olin avautunut elämästäni. Kun ala-asteen kiusaaminen oli jo mennyt siihen pisteeseen, että minä tosissani vihasin itseäni, minä kerroin hänelle. Hän lohdutti minua sanomalla, että minun oli mahdotonta ajatella niin, koska minullahan oli täydellinen elämä. Asuin suuressa talossa, jossa oli suuri puutarha, ja minulla oli paljon rahaa.

Siinä vaiheessa tajusin, että oikeasti kaikki mitä minulla oli, oli suuri talo, suuri puutarha ja paljon rahaa. Sillä enää minulla ei ollut myöskään yhtäkään ystävää. Hyvänpäiväntuttuja ehkä enintään, muttei oikeastaan heitäkään.

Kun totta puhutaan, nykyään minä en enää oikeastaan paljon välittänyt. Mistään. Siksi, että olin kasvanut siihen jokapäiväiseen solvaamiseen, minua ei enää jaksanut kiinnostaa. Kävelin aina vain ohi. Joka kerta se tietysti tuntui vähän pahalta, varsinkin, jos minuun käytiin käsiksi. Inhosin sitä, että joku koski minuun.

Mutta keitä sitten olivat nämä suurimmat kiusaajat, koulun kovin ja suosituin porukka?

Oli tämä paha poika, joka löytyi jokaikisestä koulusta ja joka hengasi aina koulun suosituimmassa porukassa. Adam Martin, tummahiuksinen, ruskeasilmäinen, treenatun kropan ja ruskettuneen ihon jätkä, jossa vähintään joka toinen koulun tyttö näki jotain hurmaavaa, minkä takia he aina alistuivat sekaantumaan häneen. Onneksi kaikki heistä lopulta saivat tietää, millainen kusipää hän oli, mutta valitettavasti vasta sen jälkeen, kun he olivat jo itkeneet hänen takiaan pari viikkoa ja syyttäneet itseään.