No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi

100. Samaan osoitteeseen

Ennen ku kukaan jatkaa tän lukemista, nii mä toivon että käyt nyt kommentoimassa sun mielipiteen tästä tarinasta, kerro vaikka mitä oot pitäny juonesta jne. Se merkkais mulle paljon. Toisekseen tätä kirjaa oli nii ihanaa kirjottaa, ootte ottanu tän sydäntälämmittävästi vastaan. Mä en nyt haluu saada yhtään uhkailuja, remember tää on vaa tarina. Itkuvarotukset ja tw kehiin.. ❤️‍🩹

Aleksi

Niinhän me teimme. Suutelimme viimeistä päivää. Se oli meidän viimeinen päivä. Minulla niitä oli kai vielä edessä, Ollin päivät olivat jo luetut. Ainakin minun kanssani tällä maapallolla.

Itkin taas hallitsemattomasti. Tämä kaikki oli aivan liikaa. Halusin pois. Sinne, missä mieheni oli. Ei meitä voinut erottaa näin. Meillä piti olla yhteinen tulevaisuus edessämme.

Se kaikki päättyi aivan liian aikaisin. Ilmeisesti kaikki oli vain tarkoitettu päättymään kyyneliin, ainakin minun kohdalla. Kyllä meillä siltikin oli sitä huonoa onnea, ettei edes meidän häät olleet alusta loppuun onnelliset..

Menimme Tommin kyydillä kotiini, pidimme siellä juhlat. Albumini oli myös julkaistu tunti sitten. En tiennyt oliko kukaan huomannut asiaa, sillä puhelimeni oli kokonaan kiinni.

"Kyllä sitä itelläki tuli tippa linssiin ku teitä katto", brune tunnusti. "Mulla on tullu jo aika monta tippaa", Olli nauroi pitäen minut kainalossaan, halusin olla siellä aina.

"Mullaki. Mut ei meillä oo aikaa itkee nyt, nyt pitää juhlii meitä", totesin hymyillen ja suutelimme taas. Samassa olimmekin perillä. Tuntui hullulta ajatella, olimme vittu oikeasti naimisissa.

Nousin ensimmäisenä autosta pitäen brunea kädestä. "Mira aiko ottaa teistä kuvan tässä, muistakaa se", Tommi muistutti, joten jäimme vielä pihalle odottamaan muita.

"Sä oot nii komee etten kestä", Olli kuiskasi tutkien katseellaan minua tarkasti. "Samoin", virnistin kietoen käteni hänen kaulan ympärille. Suljin silmäni ja nojasin mieheni rintaan.

Oli todella energinen olo, oliko elämä oikeasti näin ihanaa? Kai se oli kun sai mennä maailman upeimman miehen kanssa naimisiin. Eihän tälle mitään muutakaan selitystä ollut.

"Onneeeeee!!" Mira huusi juosten korkokengissä meidän luokse, aika taitava näin lumi maassa. "Kiitos", Olli hymyili halaten naista, joka siirtyi seuraavaksi rutistamaan minut.

"Apua se kuva, niin just!" hän totesi ja kaivoi laukustaan kameran. "Rakas rauhotu nyt", Kaspian hymyili. Menin mieheni kanssa portaille seisomaan ja katsoimme kameraan, ennen kuin suutelimme jälleen.

Onnitteluita sateli jokaiselta. Päädyimme jätkien ryhmähaliin, ihme että sen rutistuksen jälkeen oli keuhkoissa happea. Vanhempani myös halasivat meitä, äiti varsinkin.

Menimme jo sisälle, sillä ulkona tosiaan oli vielä talvi. Rilla juoksi heti vastaan, otin pikkukoiran syliini painaen pusun sen turkkiin. Se ei varmasti saanut huomiota loppuillan aikana.

"Muista et sun ei tarvi kokoajan olla kamera kädessä, nauti. Kaikista tärkeimmät kuvat on jo otettu, kyllä meitä kerkee kuvaa myöhemminki", Olli muistutti Miralle.

Hän oli sentään ystävämme ja yksi vieraista, vaikka kuvaajan tittelin omistikin. Nainen vain nyökkäsi hymyillen ja meni auttamaan keittiöön, halusimme tehdä melkein kaiken oman porukan kesken.

Äiti kun oli itse halunnut tehdä ja leipoa meille kaikki syömiset. Ei hänelle voinut kuin hattua nostaa. "Olkaapas hyvät", Niko virnisti antaen meille molemmille kuohuviinilasit.