No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi

6. Ruususuni

Aleksi

Heräsin huutamiseeni. Säpsähtäen nousin istumaan huutoitkien ja täristen. Olin hiestä märkänä, helvetti mikä painajainen tuo oli. Hengitin raskaasti Rillan katsoessa minua huolestuneena sohvan vierestä.

Otin puhelimeni sohvapöydältä ja päätin soittaa Ollille. En tiennyt mitä muutakaan minun olisi pitänyt tehdä. Jos tuo oli enneuni ja hän oli jo sairaalassa. Tai..

"Aleksi?" kuulin miehen äänen, huokaisin helpotuksesta. "Hei mikä on? Ooks sä kotona?" brune kyseli huolestuen, kun kuuli minun itkevän ja hengittävän raskaasti. "Oonh..", itkin Rillan hypätessä syliini.

"Mä tuun sinne, ei mee kauaa", Olli sanoi ja lopetti puhelun. Tärisevillä käsilläni silitin pikkukoiraa. Se selvästi yritti auttaa minua parhaansa mukaan, muttei osannut. Silti sen läsnäolo rauhoitti jo hieman, sentään en ollut yksin.

Ei mennyt kuin ehkä minuutti, kun kuulin jo ovikellon soivan. Laskin Rillan lattialle sylistäni ja menin avaamaan oven Ollille. Hän katsoi minua hyvin huolestuneena vetäen oven kiinni perässään ja kietoi kätensä ympärilleni.

Painoin pääni hänen rintakehää vasten ja itkin siinä. "Shh, ei oo enää mitää hätää", hän kuiskasi halaten minua tiukasti silittäen selkääni rauhallisesti. "Mä näinh painajaista", selitin itkuni seasta.

"Muista et se ei ollu totta. Jos mitenkää pystyt nii yritä hengittää mun kaa samaan tahtiin, Aleksi mä lupaan et ei oo mitää hätää", Olli kuiskasi rauhoittavasti nostaen minut syliinsä.

Hän käveli sohvalle istumaan ja jatkoi halaamistani. Rilla hyppäsi heti sohvalle ja katsoi Ollia tarkkaavaisesti. Se varmasti tiesi hänen auttavan minua parhaansa mukaan, joten se ei murissut ollenkaan.

Keskityin tasaamaan hengitystäni brunen avustuksella. En edes tiennyt mitä kello oli, joten oli ihme että Olli edes vastasi puheluuni. Minä kun luulin että hänen vieressä sai räjähtää pommi, eikä hän olisi herännyt ruususunestaan.

Hetken päästä olin rauhoittunut, en enää tärissyt, en itkenyt ja sain jo hengitettyä normaalisti. Tunsin silti Ollin silittävän selkääni ja hiuksiani rauhallisesti, kuin varmistaakseen minun pysyvän rauhallisena.

"Haluuks sä kertoo mitä siinä painajaisessa tapahtu? Sun ei oo pakko jos et haluu tai pysty vielä, mut puhuminen auttaa aina", hän sanoi hiljaa ja alkoi leikkimään hiuksillani.

"Mä käytin Rillaa lenkillä illalla ja mua vastaan ajo ambulanssi ja mua alko pelottaa et sulle on käyny jotaki enkä saanu sen takii nukutuks", aloitin hiljaa nojaten päätäni edelleen brunen rintakehään.

"Sit kummiski nukahin tähän sohvalle jossaki vaiheessa, siinä unessa sun naapuri soitti mulle et olit saanu jonku sairauskohtauksen. Tulin sit paikalle nii nopeesti ku pystyin ja se naapuri vei mut sairaalaa.

Joku hoitaja kyseli et voiks olla avuks ja selitti et oot tutkimuksissa. Muistaakseni en pystyny muuta ku itkee ja yliajattelee ja pelkää pahinta. Si-sit se lääkäri tuli mun luo ja sano et se on pahoillaa ja et-", yritin selittää, mutta ääneni särkyi ja aloin itkemään. Taas.

"Su-sun sydän petti. Sit mä he-heräsin huutoitkien", jatkoin halaten Ollia tiukemmin. "Voi sua. Aleksi ei oo mitää hätää, mä oon täysin hengissä ja kunnossa. Se oli vaa painajaista, eiks nii?" hän lohdutti antaen minun taas itkeä häntä vasten.

"Se tuntu nii todelta", itkin väsyneenä. Onneksi tänään ei ollut treenejä, niin pystyin nukkumaan koko päivän. Jos siis saisin tuon jälkeen enää nukutuksi. "Shh, kaikki hyvin. Mä jään sun kaa tänne nii sun ei tarvi olla yksin", Olli ilmoitti päättäväisesti.

"Ei sun ta-" "Tartteepa, mä en haluu jättää sua yksin", hän ilmoitti eikä edes antanut minulle mahdollisuutta väittää vastaan. Toki minulle tuon miehen seura kelpasi, mutta olin jälleen vain vaivaksi hänelle.

***

Se oliki unta.. 🤫