No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi

71. Pakollista

Tw, kaikkii ei ahista lukee tällasta

Aleksi

"Voi jumalauta!" huusin turhautuneena ja hyvin vittuuntuneena. Kiskoin imuria mukanani, sen johto oli taas jäänyt johonkin jumiin. Taas yksi syy lisää miksi vihasin imuroimista, kuka hullu tätä teki vapaaehtoisesti?

Sammutin jälleen tuon kapistuksen ja lähdin takaisin keittiöön, oli todella lähellä ettei johto ollut kaatanut tuolia. Selvitin johdon taas suoraksi ja palasin työni ääreen, enää vain olo- ja makuuhuoneet.

Olin tällä hetkellä todella onnellinen siitä, ettei meillä ollut mitenkään suuri asunto tai montaa huonetta, oli vain vähemmän siivottavaa ja kiroamista. Laitoin taas imurin päälle, mutta Rilla alkoi haukkumaan.

Se ei selkeästi ymmärtänyt imurin ideaa, kai se muisti edelleen kun imuri oli joskus syönyt pikkukoiran lelun. Ja nyt se haukkui sitä jokaikinen kerta. Ja Rilla levitti vain lisää karvoja joka paikkaan.

Joten jotenkin vain yritin saada tämän tehtyä ilman sen pahempaa hermoromahdusta, yksin tämä oli niin syvältä perseestä. Mutta pakollista, jokaisen kuun alussa oli tarkoitus siivota.

"Ime nyt saatana niitä roskia, jumalauta imuri sulla on yks perkeleen tehtävä ja vittu et saa sitäkään tehtyy", valitin ja luovutin koko paskan kanssa. Sammutin imurin ja menin suoraan keittiöön, ruokaa piti tehdä.

Rilla ei onneksi enää haukkunut, se varmasti huomasi vitutukseni. Päätin tehdä munakasta, se oli kaikista nopein ruoka tähän hetkeen. Yritin rikkoa kananmunan lasiin valmiiksi, mutta sekin räjähti vain tiskipöydälle.

Painoin kynsiäni tiukasti kämmeneeni, jotta en olisi alkanut huutamaan. Samassa kuulin ulko-oven käyvän, Olli oli palannut kaupasta. Nojasin keittiön tasoon hengittäen rauhassa, jotenkin mikään ei onnistunut nyt.

"Mitäs sä oot täällä riehunu?" kihlattuni naurahti katsoen olohuoneessa olevaa imuria ja tiskipöydällä olevaa kananmunaa. "No jumalauta mikää ei onnistu!" huusin tahtomattani.

"Ihan rauhas-" "Älä vittu lässytä, imuri ei toimi tai tee ainoota tehtäväänsä kunnolla ja tämäki paska levähti tähän ja kaikki meinaa vaa räjähtää!" jatkoin nostaen katseeni Olliin.

"No ei ihme ku sä huudat kokoajan", hän vastasi korottaen myöskin ääntään. "Noku mikää ei onnistu!" "No auttaisko vaikka ku rauhottuisit ekana?" "Hyvähän se sun on siinä sanoa!" huusin, kunnes kyyneleet peittivät näkökenttäni.

Ei tämä voinut olla todellista, miten helvetissä pystyin huutamaan Ollille näin? Ihmiselle, jota rakastin enemmän kuin mitään ja joka oli elämäni tärkein ihminen. Eikä mikään tästä ollut hänen syytä.

"Anteeks", kuiskasin itkien ja kiedoin käteni varovasti brunen ympärille. Hän silitti selkääni hiljaisuudessa antaen minun purkaa nyt kaikki tunteeni. "Rakas älä itke", hän kuiskasi pahoittelevasti.

"En mä sais huutaa sulle tolleen ku ei mikää johtunu susta", mutisin itkuni seasta, tämä tuntui todella pahalta. Ei ollut todellakaan normaalia minulle ja Ollille riidellä näin. Huutamalla.

Oli meillä monesti ollut erimielisyyksiä, mutta ei se koskaan ollut mennyt näin pitkälle. "En mä olis saanu myöskää huutaa tai sanoo mitää tollasta", Olli sanoi hiljaa ja halasi minua tiukasti silittäen selkääni.

"Mä alotin", huomautin yrittäen hallita itkemistäni. "Silti. Saat anteeks, mä autan sua", brune lohdutti ja pyyhki kyyneleitä pois poskiltani yrittäen hymyillä hieman. "Mä rakastan sua", kuiskasin katsoen häntä silmiin.

"Nii mäki sua. Jokaiseen parisuhteeseen kuuluu riidat, muista se", kihlattuni muistutti silittäen vielä käsivarttani, hän oli aina halunnut varmistaa minun olevan kunnossa. En ansainnut häntä.

"Nii. Mä oon pahoillani, oikeesti", sanoin vielä. "Mä tiiän. Ja sä saat anteeks, ei riidellä", Olli kuiskasi katsoen minua suoraan sieluun. "Nii säki. Ja einiin, mä en tykkää siitä", komppasin hiljaa.

***

Vähä isompi riita..