No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi

1. Surullinen hymy

Tw?

Aleksi

Olin aivan paniikissa. Kyyneleitä valui poskiani pitkin. En tiennyt mitä tekisin elämälläni, jos tuo brune ei selviäisikään. Kukaan sitä ei nimittäin tiennyt, oli vain päivistä, tai jopa tunneista kiinni hänen elämä.

"Älä rakas itke", Olli kuiskasi ja katsoi minua surullisena. "Mut jos sä et selvii", itkin pitäen varovasti hänen kädestä kiinni, aivan kuin hän olisi lasia ja olisi voinut särkyä hetkenä minä hyvänsä.

"Mä lupaan taistella sun vuoks", hän kuiskasi. Ollin sanat saivat minut itkemään entistä enemmän. Pudistin päätäni peloissani. Tämä oli pahin painajainen jota olin koskaan nähnyt. Ja valitettavasti vielä totta.

"En mä haluu menettää sua, meiän piti mennä naimisii ja elää onnellinen elämä, eiks nii? Et sä voi kuolla, mä en pärjää ilman sua. Mulla ei oo enää mitää jos sä et selviikää", ajattelin ääneen.

"Allu jooko, älä mieti tolleen. Mä selviin, sä selviit. Me selvitään yhessä, eiks nii? Asioilla on tapana järjestyy, en mä kuole. Kuten sanoin, mä taistelen sun vuoks, mä en oo jättämässä sua", brune lohdutti hänen silmien kimaltaessa kyynelien takia.

Tyydyin vain katsomaan kihlattuani kyynelien läpi. Yritin kyllä ajatella positiivisesti, mutta ei tästä löytynyt mitään positiivista. Olli saattoi kuolla käytännössä ihan milloin vain. Lääkärit eivät osanneet sanoa selviäisikö hän.

En edes tiennyt kauan olimme olleet sairaalassa. Ihan liian kauan joka tapauksessa. Aioin silti olla täällä niin kauan, että Olli pääsi täältä pois. Oli hän sitten selvinnyt tai ei..

Olli

Sattui ihan helvetisti, kun Aleksi oli noin huolissaan ja paniikissa minun takiani. Toki pelkäsin itsekin kuolevani aivan pian, mutta syvällä sisimmässäni oli silti vielä uskoa, että selviäisimme tästä yhdessä.

Eihän minun elämä näin voinut loppua. Meillä oli vielä paljon unelmia toteutettavina, häät edessä, yhteinen elämä. Tännekö se sairaalaan päättyi, aivan liian aikaisin?

"Mä rakastan sua", kuiskasin hetken hiljaisuuden jälkeen. En voinut tietää oliko tämä viimeinen kerta kun koskaan edes pääsin sanomaan nuo kolme sanaa, joita tarkoitin enemmän kuin mitään.

"Mäki rakastan sua. Tuut olee aina mun sydämessä, sitä paikkaa kukaan ei voi ottaa", Aleksi kuiskasi katsoen minua silmiin pitkään. "Samoin", vastasin yrittäen hymyillä. Se oli kuitenkin hyvin vaikeaa.

Samassa huoneeseen asteli jätkäporukkamme. He kaikki vaikuttivat hyvin väsyneiltä ja huolestuneilta. Ei mikään ihme. "Miten täällä jaksellaan?" Joonas kysyi varovasti. Hänen silmänsä olivat aivan punaiset, hän oli itkenyt hetki sitten.

"On sitä paremminki menny", Aleksi mutisi ja piti katseensa edelleen minussa. "Parhaani mukaan yritän pysyy hengissä", totesin pyyhkien kyyneleitäni pois. "Ja sä pysyt. Sä oot nii vahva et selviit tästäki, sulla on Aleksi ja meiät", Niko lohdutti ja piti kättään olkapäälläni.

Kiedoin käteni hänen ympärille ja halasimme pitkään. Hetken päästä halasin myös Joelia, Joonasta ja Tommia. Käänsin katseeni Aleksiin, ja yritin jälleen vääntää surullista hymyä kasvoilleni.

"Miten ikinä tässä käykään nii mä en lopeta sun rakastamista ikinä", hän sanoi itkunsa seasta ja halasi minua hellästi, mutta tiukasti. "En mäkää sun" kuiskasin nauttien kihlattuni läheisyydestä.

Ovelta kuului koputus, ja me kaikki jähmetyimme. Lääkäri astui sisään todella vakavan näköisenä. Puristin Aleksin kättä tiukasti odottaen tuomiota. Uskalsin hädintuskin hengittää enää.

Lopulta kuulin lääkärin sanat. Purskahdin pahempaan itkuun, ja painoin pusun Aleksin hiuksiin jätkien halatessa meitä kaikkia. En ollut koskaan itkenyt näin paljon. Koskaan ei ollut pelottanut näin paljon.

Ei tämä voinut olla totta. Ei helvetissä. Halasin kihlattuani tiukemmin hänen itkiessä rintakehääni vasten, kuunnellen sydämeni sykettä. Kukaan meistä ei sanonut mitään. Kukaan ei osannut sanoa mitään.

***

Hyvää keskiviikkoa teillekin, minä lähen tästä kouluun heihei 😘