No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi

63. Nyt se oli mahdotonta

Aleksi

Olimme juuri vieneet Ollin takaisin kotiinsa. Se vaikutti ihan mukavalta paikalta. Siellä oli todella hyvät oltavat, kun alkoi vertaamaan Jessican kanssa asumista, onneksi se hullu oli telkien takana vielä pitkään.

Olimme viettäneet leikkipuistossa aikaa melkein tunnin ja kotona Olli oli leikkinyt Rillan kanssa, ne kaksi tulivat hyvin toimeen keskenään. Heitä oli suloista seurata.

Nyt ajoimme kihlattuni kanssa kotia kohti. Kello oli kuusi, pikkukoiraa ei onneksi tarvinnut enää käyttää kävelyllä. "Te ootte aika sulosii Ollin kans", brune hymähti sitten pysähtyen liikennevaloihin.

"Mut enks mä ja Matela olla vielä sulosempii?" virnistin, kunnes puhelimeni soi. Kaivoin sen taskustani ja tuijotin tuntematonta numeroa, olin kyllä tallentanut Ollin "vanhempien" numerot puhelimeeni?

"Vastaa siihen", kihlattuni kehotti keskittyen liikenteeseen. Hengitin syvään asettaen puhelimen korvalleni, vihasin vastata tuntemattomiin numeroihin. "Aleksi Kaunisvesi", vastasin hieman jännittyneenä.

"Mira Heinonen, soitinko huonoo aikaa?" naisääni kysyi. Kulmat kurtussa vilkaisin Ollia, kuka helvetti tämä nainen oli? "Et toki", naurahdin, toivottavasti hän itse kertoi mitä asiaa hänellä oli.

"Mä oletan et sä olit toinen niistä ihmisistä, jotka joutu olee mun kotipaikalla kidnapattuina", Mira kertoi. Hämmennyin vain lisää, hänen kotipaikallako olin joutunut olemaan Joelin kanssa?

"Joo, olin mä", totesin hiljempaa. "Mä en tiiä mitä sulla on suunniteltuna loppuviikoks, mut jos haluut nii voit tulla käymään täällä, tiiätkö et pääsisit elämässäs eteenpäin, tätä on kauheen vaikee selittää", nainen naurahti.

"Aa joo.. ei mulla oo mitää ihmeellistä esimerkiks huomenna et käykö sillon?" ehdotin oudon tunteen iskiessä. Olin yrittänyt olla ajattelematta kaikkea sitä paskaa, nytkö se piti käydä uudestaan läpi?

"Toki käy! Ja hei mä oon pahoillani mitä tapahtu, ihan kauheeta", Mira huokaisi, hän kuulosti olevan oikeasti pahoillaan. "Eihän se sun syytä oo", huomautin, olimme viimein kotona.

"Nii. Mutta nähään huomenna, moi", hän hymähti ja lopetti puhelun. Jätin puhelimen korvalleni ja tuijotin ulko-ovea hämmentyneenä. "Kuka se oli?" Olli kysyi ja asetti kätensä reidelleni.

"Siis.. Kaspian sano et jonku naisen eksän pakettiauto oli siellä missä mä ja Joel oltiin.. tää nainen, Mira, soitti mulle äsken ja kysy et haluunks tulla sinne, sillee et pääsisin yli tästä tai jotaki", selitin naurahtaen kuivasti.

Käänsin katseeni kihlattuuni laskien puhelimen viimein korvaltani. "Ilmeisesti huomenna mennään sinne?" brune päätteli, nyökkäsin hiljaa. Olin vain yrittänyt unohtaa kaiken mitä tapahtui, nyt se oli mahdotonta.

"Mua jännittää aika saatanasti", tunnustin, kun otin turvavyöni pois ja astuin ulos autosta. "Se on ihan normaalii, mut rakas sä et oo yksin, mä lähen mukaa", Olli sanoi päättäväisesti ja tuli halaamaan minua.

Kiedoin käteni hänen ympärille painaen pääni hänen rintakehään. "Kiitti", kuiskasin, onneksi minulla oli tuo brune aina tukenani. "Ei mitään, varmasti tekee ihan hyvää käyä kattoo sitä paikkaa", hän totesi silittäen selkääni.

Menimme hetken päästä sisälle, Rilla oli jälleen vastassa. "Me voitais ottaa sut mukaa nii ei rasiteta naapurii jatkuvasti", lässytin sille hymyillen hieman.

Kihlattuni lähti jo pakkaamaan meille tavaroita, itse jäin istumaan eteiseen pikkukoiran kanssa. Vatsassani oli outo tunne, jotenkin ei tuntunut miltään lähteä sinne. Ja samaan aikaan tunsin niin helvetisti.

Kaivoin puhelimen taskustani ja lisäsin Miran numeron yhteystietoihini. Koko puhelu oli tullut aivan puskista, ennen kaikkea mistä hän oli saanut numeroni? Tai ennemminkin keneltä?

Huokaisten pudistin päätäni ja rapsutin Rillaa ollen edelleen eteisessä. Eiköhän kaikki selvinnyt huomenna, tai sitten asiat lähtivät uudestaan päin helvettiä. Sen näki sitten.

***

Kuuntelen Måneskinia. 👍