No sign of life, can you hear my heart beating? // Olli x Aleksi ✅️

39. Flunssa

Olli

Palasimme takaisin kotiini. Aleksi yritti puhdistaa Rillan tassut lumesta, kun aukaisin heille oven. Vanhempani olivat kotona, sillä auto oli pihasssa. Oli jo iltapäivä, joten todennäköisesti he olivat ehtineet miettiä suhdettamme.

"Kukas se sieltä tuli?" äitini lässytti pikkukoiralle, joka juoksi taas innoissaan olohuoneeseen. Riisuimme märät vaatteet ja laitoimme ne kuivauskaappiin. Aleksin perse oli onneksi kuivunut matkalla.

Muistutuksena, se oli märkä kun hän kaatui maahan perseelleen. "Olli", isäni aloitti, kun palasimme huoneestani kuivat vaatteet päällä. "Nii?" kysyin tietäen jo mistä oli kyse. Otin Aleksia kädestä ja jäimme seisomaan portaisiin.

"Sähän tiiät et oot meille helvetin rakas, meiän ainoo poika. Me.. ollaan ylpeitä et oot löytäny itelles noin ihanan miehen. Ansaitsette vaa kaikkee hyvää. Anteeksi ku me ei taaskaa osattu tukee", äitini kertoi katsoen meitä molempia hymyillen varovasti.

"Saatte anteeks. Kyllähän se varmasti tuli yllätyksenä, kyllä mä sen ymmärrän", hymyilin hieman itsekin. Vilkaisin Aleksia hänen puristaessa kättäni hieman hermostuneena. "Kauanko te ootte seurustellu?" isäni kysyi rapsuttaen Rillaa.

"Muutama kuukaus", poikaystäväni vastasi ja meni isäni viereen sohvalle istumaan. "Mikä tän pikkukoiran nimi olikaa?" äitini kyseli. Tilanne oli hyvin huvittava, kaikki käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

"Rilla", Aleksi kertoi katsoen hymyillen koiraansa. Vai oliko se jo meidän koira? Ehkä. Istuin poikaystäväni vieressä haukotellen. "Onko kahvii?" kysyin katsoen äitiäni. "On ku keitetään", hän vastasi virnistäen ja lähti keittiöön.

"Miten sitä on keikkaa ollu?" isäni kysyi, olipa taas luovat puheenaiheet. "Riittäähän niitä vaikka loppuvuotena ei pitäis olla ensimmäistäkää. Just saatii viime viikolla keikat pakettii", vastasin rapsuttaen Rillaa.

"Kirjotellaa vaa uutta musaa", Aleksi hymähti. Ilmassa oli hieman jännitystä, vanhempani eivät selkeästi olleet vieläkään hyväksyneet meitä täysin. Tuskin hyväksyivätkään, he olivat aina katsoneet vinoon homoja.

Käytännössä olisimme voineet lähteä jo tänään, sanoa vaikka että Joonas tarvitsi kipeästi apua treffeille. Mistä sitä olisi tiennyt jos hän olisi hetken päästä soittanut minulle ja pyytänyt apua?

"Musta tuntuu et me juuaan kahvit ja lähetää ajalee jo kotia", ilmoitin hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ette kai te vielä lähe?" äitini kysyi. "Kyllä meiän pitää, Porkolla on kato toi.." Aleksi alkoi selittämään ja katsoi minua kysyvästi.

"Flunssa ja se tarttee seuraa", jatkoin ilmekään värähtämättä. "Eikö vaikka Niko voi mennä?" isäni kyseenalaisti. "Sillä on muuta menoo", poikaystäväni kertoi. Äiti kutsui meidät kahville, joten lähdimme keittiöön.

Huomasin naisen lähtevän olohuoneeseen juttelemaan isäni kanssa. "Lähetää heti", kuiskasin Aleksille. Hän nyökkäsi juoden mahdollisimman nopeasti kahvikuppinsa tyhjäksi.

Ei mennyt edes puolta tuntia, kun olimme pakanneet tavarat ja matkalla kohti Helsinkiä. Kumpikin vanhemmistani toivotti vain heipat, eivät edes kysyneet milloin tulisimme seuraavan kerran.

Siitä pystyi päättelemään, etteivät he halunneet hyväksyä meitä. Olisihan se pitänyt arvata. Sentään Aleksin vanhemmat hyväksyivät meidät, ja minäkin olin sinne tervetullut aina.

"Jäädäänkö vaa Nummelaa yöks?" poikaystäväni ehdotti, hän sai taas kunnian ajaa. "Jäädää vaa, ollaa aikasemmin sitte nukkumassa", komppasin. Todella fiksu idea lähteä kahdelta iltapäivästä ajamaan seitsemän tunnin matkaa.

Pidin Rillaa sylissäni antaen sen nukkua. Sekin selvästi ihmetteli, miksi lähdimme niin nopeasti takaisin. Huomasin kyllä vanhemmistani, etteivät he oikeasti olleet ylpeitä tai iloisia puolestamme.

Sitten eivät olleet. Aioin olla Aleksin kanssa yhdessä siitä huolimatta. Olin lapsesta saakka saanut itse tsempata itseäni, uskotella että unelmani toteutuvat ja sitä rataa. Vanhempani eivät sitä tehneet.

Mutta jätkät teki heidänkin edestä. He uskoivat minuun aina, varsinkin Joonas. En olisi voinut kuvitella elämääni ilman heitä. Jätkät olivat minulle kaikki kaikessa, sitä mikään ei tullut muuttamaan.

***

Haaveilen edelleen jätkien tapasesta kaveriporukasta.