Saint or Sinner//BC ONESHOTS

NikoxJoonas=Sielunhoitoa

*NIKO*

Heitin muutaman muumityynyliinalla koristellun tyynyn sohvalle ja laitoin peiton siihen vierelle. Ei. Ihan niin huonosti mulla ei vielä mennyt että olisin itse aikonut nukkua sohvalla kun sänkykin oli tarjolla. Minulla oli yövieras...

"Kiitos Niko" kuului Joonaksen sanat vähän matkan päästä.

Mä käänsin katseeni tuohon sydänsurujen painon alle jääneeseen ystävääni ja soin sille lohduttavan hymyn. Vaikka ei se siitä miksikään muuttunut. Ei yksi hymy voinut paikata täysin sirpaleiksi murskattua pientä sydäntä. Ei sinne päinkään...

"Pärjäät sä näillä?" kysyin huolehtivasti.

Joonas oli tullut mun luo silmät punertaen ja rystyset ruhjeilla. Sillä ei ollut milloinkaan ollut mitään aikomuksia itsensä satuttamisen suhteen joten mistään yhtäkkinäisestä päähänpistosta ei ollut kyse. Se oli sanonut vain sanat: mä tiesin sen. Ja siinä kohtaa mä tajusin että sillä oli mennyt poikki Jonnan kanssa. Tuo oli nimittäin jo aiemmin puhunut mulle epäilyksistään sen suhteen että Jonna olisi aikeissa häipyä kuvioista ja jättää Joonaksen. Ja niinhän se sitten oli tehnyt...

"Enköhän mä pärjää. Kiitos vaan" Joonas tokaisi ja väläytti mulle kiitollisen hymyn. 

Turha sen oli kiitellä yhtään mistään. Tämä oli vähintä mitä mä saatoin tehdä. Ja Joonaksen vuoksi mä olin valmis tekemään ihan mitä vain. Sen mies tiesi varmasti oikein hyvin itsekin. Juuri nyt sen vain oli vaikea ymmärtää sitä.

"Hyvää yötä sitten" sanoin siirtyen sivummalle.

Katsoin sohvalle kömpivää haukottelevaa Joonasta ja hymyilin itsekseni. Kuinka kukaan saattoi olla niin typerä että päästi tuon kultakimpaleen tarkoituksella käsistään. Joonaksessa oli kaikki mitä täydelliseltä kumppanilta saattoi vain toivoa.

"Koita nukkua edes vähän" sanoin lohduttavasti.

Unen sanottiin olevan usein paras lääke moneenkin asiaan. Toivottavasti sama kaava toistui myös sydänsuruissa. Ainakin sä sait olla hetken ajattelematta mitään ja se jos mikä oli hyvä asia.

"Niko?" sohvalta kuului kysyvä ääni.

Mä käänsin katseeni Joonaksen suuntaan ja vain pelkkä vilkaisu riitti särkemään myös minun sydämeni. Ei se mies ansainnut tuollaista kohtelua. Se ansaitsi parempaa. Ei. Se ansaitsi vain parasta.

"Voit sä jäädä hetkeks mun viereen?" se kysyi.

Ihan kuin sen olisi tarvinnut edes kysyä. Kyllä sen olisi pitänyt tietää että mä olin aina valmis auttamaan sitä ja antamaan sen kaipaamaa huomiota. Olihan se sitä multa ennenkin saanut. Siis huomiota!

"Toki! Mä aattelin vaan että jos sä haluut olla rauhassa" tokaisin hartioitani kohauttaen.

Joonas kun ei järin usein harrastanut eroja, oli sitä vaikea tulkita miten se silloin käyttäytyi. En mä kuitenkaan halunnut pahentaa sen oloa. Eiköhän siitä tuntunut jo ihan tarpeeksi pahalta muutenkin.

"Mä halusin vaan jonkun lähelle jonka kanssa on turvallista" se huokaisi.

Kyllä mä tiesin olevani sille juuri se ihminen. Oli sillä varmasti turvallinen olo myös muiden jätkien kanssa mutta vähän eri tavalla.. mun lisäksi tässä kohtaa sitä olisi osannut auttaa vain Olli ja Olli nyt sattui asumaan noin 600 kilometrin päässä täältä joten... se vaihtoehto ei tainnut olla ihan ykkösenä mielessä. Joelilta taas irtosi apua vasta siinä kohtaa kun alettiin olla siinä vaiheessa että baariin lähteminen alkoi jo innostaa.