Saint or Sinner//BC ONESHOTS

JoonasxNiko=Rakas

*JOONAS*

"Ei tästä tuu vittu mitään" Niko huudahti kiukkuisena ja paiskasi kädessään olevan kynän päin vastakkaista seinää. Sen vika se olikin jos sulla ei pää toiminut...

Mä katsoin sitä ja sen hermoilua hetken päätäni pyöritellen. Se oli sitten ihana kun otti kaiken aina niin kovin tosissaan. Oli kyseessä sitten biisien kirjoitus tai vaikka ruuanlaitto koti-iltana. Aina annettiin 110% eikä himmailtu vähääkään. Eihän se ollut vaihtoehto.

Tuo istui pöydän vieressä nojaten selkäänsä ikivanhan tietokonetuolin selkänojaan. Jos Aleksi saisi tietää tästä, Niko olisi jo kuollut. Se oli nimittäin käynyt hakemassa meidän dj:n työtuolin, saadessaan jonkin ahaa-elämyksen uuteen biisiin. Se ajatus oli ilmeisesti kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Laskin katseeni takaisin sylissäni oleviin käsiini ja hymyilin itsekseni vasemmassa nimettömässä kiiltelevälle kultaiselle sormukselle. Kyllä vain. Ja kenellekään tuskin tuli yllätyksenä että toinen samanlainen löytyi tuon vähän matkan päässä istuvan miehen vastaavasta.

Me oltiin oltu kohta kaksi vuotta naimisissa ja sitä ennen kihloissakin useampi vuosi. Joskus alkoholista oli hyötyäkin... ilman sitä me ei oltais aikoinaan päädytty saman peiton alle ja loppu olikin sitten jo historiaa.

Päätin nousta ylös sohvalta ja suunnata piristämään rakkaintani. Se ei yleensä voinut sietää sitä et joku tuli häiritsemään kesken luovan hetken mutta mä uskalsin veikata sen olevan jo ohi. Ainakaan seinään heitetty kynä ei viitannut mihinkään kuningasideaan.

Astelin vihreäsilmäisen tulisieluisen rakastajani taakse ja kiedoin käteni laiskasti sen kaulan ympäri. Käänny jo ja ota mut syliin.

"Kaikki hyvin?" kysyin upottaen kasvoni sen tummiin hiuksiin. 

Ne oli niin pehmeät. Ja tuoksui ihan laittoman hyvältä. Mä en edes tiennyt mitä se niihin oikein käytti että sai ne pysymään tuollaisina. Aina niin sileinä, pehmeinä ja kauniina.

Se käännähti tuolinsa kanssa niin että mä horjahdin sen syliin. Harmillinen tragedia kerrassaan...

Se kietoi kätensä mun ympärille ja nojasi päätään mun olkapäähän, huokaisten syvään. Luomisen tuskaa. Sitä se vain oli. Joten siinä mielessä hyväkin että oli kriittinen tuotostensa suhteen. Eihän me haluttu tehdä mahalaskua lukuisten onnistuneiden biisien jälkeen. Se ei ollut enää vaihtoehto.

"Pää on ihan tyhjä" mies huokaisi.

Harmitti sen puolesta kun se niin kovasti yritti. Pahin asia mitä sille tuossa kohtaa olisi voinut sanoa olis ollut se ettei aina voinut onnistua. Se oli totta mutta kommenttina aivan perseestä. Ei se hyödyttänyt mitään. Alkoi vain vituttaa entistä enemmän kun ymmärsi oman inhimillisyytensä. Pahin demoni olkapäällä mitä mä tiesin.

Mä olisin koska tahansa keksinyt mielikuvitusta ruokkivia aktiviteetteja mutta treenis ei tainnut olla ihan oikea paikka niiden toteuttamiselle.. ei sillä et mielihalut olis kyselleet aikaa tai paikkaa. Kyllä meillä siitäkin kokemusta oli. Sitä vain ei kukaan muu tiennyt. Ja hyvä niin.

"Pussaillaanko hetki?" kysyin hymyillen.

Mä tiesin vastauksen jo sanomattakin mut jostain syystä mä halusin vain kysyä. Vaikka meidän kohdalla kyse ei ollutkaan enää mistään sellaisesta et toisesta ei vielä tiennyt tarpeeksi että olis uskaltanut iholle. Joskus vain tuntui siltä et oli otettava hetki itselle. Tiedättehän..

"Sopii hyvin" mies vastasi ja painoi hellästi huulensa vasten mun omia.

Vaikka niin monet kerrat ennenkin me oltiin tätä tehty, tuntui silti ne samat huulet edelleen niin täydellisiltä mun omilla et kylmät väreet juoksi pitkin kroppaa.

Välillä tuo sai aikaan jopa sen tunteen kuin oltais oltu tässä tilanteessa vasta ensimmäistä kertaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen se oli jo melkoisen onnistunut saavutus.

Tuntui itseasiassa aika ihanalta mennä pitkästä aikaa näin rauhallisesti. Yleensä jo tässä kohtaa molemmat tiesi mihin tämä oli johtamassa. Nyt parasta oli se ettei se johtanut yhtään mihinkään. Se kuulosti ehkä hullulta mutta musta se oli ihanaa. Vain kahdet toisiaan rakastavat huulet vastakkain, ei kieltä, ei hampaita alahuulessa.. vain huulet.

"Mä tarviin myös halin" Niko tokaisi suudelman välistä.

Saat vaikka kymmenen! Se oli sitten ihana noin läheisyydenkipeänä. Ehkä tämä auttoi sitä keksimään sanoitukset johonkin elämää suurempaan rakkauslauluun. Kyllä meistä sellaiseen ainesta olisi!

"Saat niin monta kuin tahdot" vastasin hymyillen.

Kaikesta päätellen se oli tyytyväinen tuohon vastaukseen. Se kietoi kätensä tiukemmin mun ympärille ja painoi päänsä mun rintaa vasten. Pikkuinen koalakarhuhan se siinä...

"Oot rakas" sanoin ja suukotin sen hiuksia hellästi.

Se rakasti halailua joten mä en varsinaisesti yllättynyt että se tarttui mieluummin tähän kuin pusutuokioon vaikka tiesinhän mä sen siitäkin pitävän. Nyt sillä vain näytti olevan halipula. Ja mä olin enemmän kuin mielelläni se joka sen tarpeen täytti.

***

Sanoja 667

En tiä kui ny tämmöst ällöttävää söpöstelyy tartti kirjottaa... kaikkee sitä...