JoelxOlli=Sirpaleina 2

528 61 54
                                    


*OLLI*

"Suutele mua" Joel toisti.

Mä tuijotin sitä hämilläni silmiin ja yritin tajuta sen motiivia. Ihan kun mä en olis halunnut tuolla samaisella sekunnilla jo päästä sen huulien makuun... sitä kenenkään tuskin tarvitsi tietää.

"Mitä sä..." sanoin edelleen hämmentyneenä.

Rehellisyyden nimissä mä en mitään muuta niin paljoa olis halunnutkaan mutta se ei tässä kohtaa tuntunut yhtään oikealta. Se tuntui kielletyltä... Joel oli rikki ja hajalla.. pelkkä ajatuskin tuntui lähinnä hyväksikäytöltä. En mä sellaista halunnut.

"Sitä minäkin. Eli en mä kelpaa sullekaan" se sanoi.

Siinä sä et enää enempää väärässä olis voinut olla. Jos mä vain olisin voinut, mä olisin jo hukuttanut sen suudelmiin ja hellyydenosoituksiin. Näyttänyt koko sydämestäni kuinka paljon mä siitä välitinkään.

"Enhän mä sitä!" huomautin.

Katsoin Joeliin joka nousi mun viereltä päätään pudistaen. Se hymyili väkinäisesti ja siirsi katseensa musta lattiaan. Mun sydän särkyi vähemmälläkin...

"Älä turhaan" se sanoi hymyillen.

Vaikka mä sanoin olevani salaa onnellinen että sen suhde oli kariutunut, en mä sitä silti tuollaisenakaan kestänyt. Miksi mä en vain suudellut sitä kun se käski...

"Mähän sanoin että oon tottunut tähän" se tokaisi ja läimäytti mua hellästi olkapäälle. 

Mutta enhän mä sitä tarkoittanut! Mä olin tosissani kun sanoin sen merkitsevän mulle paljon. Vielä paljon enemmän kuin paljon... ja enemmän kuin se itse uskalsi edes kuvitellakaan.

"Mä meen himaan nukkumaan päätäni selväksi. En vaivaa sua enempää" se sanoi ja lähti suuntaamaan eteiseen. Mä nousin hetkeäkään epäröimättä ylös ja otin sen lyhyehkön etumatkan kiinni. Tämä ei jäisi tähän. Ei vaikka se mun viimeinen tekoni olisi.

"Joel.." sitä ei tuntunut kiinnostavan mun sanomiseni vähääkään.

Kunhan se edes kuuntelisi. Ja yrittäisi ymmärtää mitä mä olin sanomassa. Edes yrittäisi. Tai antaisi mun puhua loppuun. En mä halunnut jättää tätä asiaa tähän nyt kun näin lähellä oltiin. Mä pystyin näkemään totuuden jo silmieni edessä.. mun piti vain sanoa se ääneen ja saattaa päätökseen se vaikein osuus siinä. Saada Joel käsittämään etten mä puhunut mistään ystävää kohtaan tunnettavasta rakkaudesta...

"Mä rakastan sua" sanoin.

Se seisoi hetken selkä muhun päin ja tarttui sitten oven lukkoon kääntääkseen sen auki. Mä kurottauduin tarraamaan sitä käsivarresta ja sain pysähtymään hetkeksi.

"Kuulitko? Rakastan.." toistin hiljaa.

Se sai epäillä asiaa niin paljon kuin tahtoi mutta se oli totuus. Vaikka se sitten ymmärtäisikin asian niin että mä rakastin sitä vain ystävänä mutta pääasia että ymmärtäisi siihen kohdistuvan rakkauden. Sellaista se tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sen oli saatava tietää että siitä välitettiin. Sen oli saatava kuulla että sitä rakastettiin.

"Kuulin. Ja tiedän sen.. et vaan niin kuin mä toivoisin" se huokaisi.

Jos mä sen sanat vähääkään oikein tulkitsin niin kyllä.. juuri sillä tavalla. Miksi se oli niin vaikea uskoa.. mä tajusin että se oli rikki mutta oliko silti niin vaikea uskoa ihmiseen, joka ei milloinkaan ollut sua satuttanut? Sellaiseen joka oli kulkenut sun mukana myös niinä vaikeimpina päivinä selkäänsä kääntämättä...

"Ei vaan just nimenomaan niin" vakuuttelin.

Se oli jo puoliksi menossa ulos ovesta kun mä tarrasin uudelleen sen käsivarteen ja vedin takaisin luokseni. Sen katse oli hämmentynyt mutta lempeä. Se laski kätensä mun poskelle ja hymyili varovasti. Ihan kuin tuo olis sattunut siihen.. siltä se lähinnä näytti. Rikkinäisenä oli vaikea hymyillä...

"Mä tiedän että yrität vaan piristää. Kiitos siitä" se sanoi.

Ei kyse ollut pelkästään siitä. Totta kai mä halusin sille paremman fiiliksen mutta en mä olis sen varjolla ruvennut sanomaan asioita mitkä ei pitänyt paikkaansa. En mä ollut sellainen ihminen.

"Mutta kun-" ehdin sanoa ennen kun Joel painoi etusormensa vasten mun huulia.

Sen katse näytti siltä kuin tuo olisi voinut alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Ei se väärin tässä kohtaa olisi ollut. Ainakin mä olin lähellä pyyhkimässä ne kyyneleet..

Tartuin sitä ranteesta ja siirsin sen kättä hieman sivummalle.

"Mä rakastan sua" toistin jo ties kuinka monennen kerran.

Sen huulet kaartui hentoon hymyyn ja katse painautui lattiaan. Siltä oli lupa odottaa mitä tahansa. Kaikki skenaariot ulos ryntäämisen ja suutelemisen välillä olivat mahdollisia.

"Niin mäkin rakastan sua" se vastasi.

Sen sanat satutti vaikka niin ei ollut tarkoitus. Se vaan tarkoitti tuon juuri päinvastaisella tavalla siihen nähden mitä mä omilla sanoillani tarkoitin. Voi Joel...

"Mutta sä tiedät ettei musta ole tähän nyt" tuo kuiskasi.

Se painoi hellästi otsansa mun omaa vasten ja huokaisi hiljaa. En kai mä mitään sellaista odottanutkaan. En mä odottanut mitään muuta kuin että mä saisin sen tajuamaan missä mentiin. Se riitti.

"Kunhan sä tiedät et mun tunteet ei ole vain kaverillisia" vastasin hiljaa.

Mä tunsin sen hengityksen huuliani vasten tuon laskiessa kätensä mun olkapäille. Enää mä en tiennyt mitä odottaa. Mä en vain halunnut tämän kauniin hetken olevan ohi milloinkaan.

"Enkä mä olis tullut valittamaan tästä sulle jos en itse tuntis samoin" se myönsi.

Tämä riitti mulle. Sama se vaikka Joelilla menisi ikuisuus olla taas ehjä, nyt se ainakin tiesi et lähellä oli joku joka rakasti sitä tuon rikkinäisyydestä huolimatta. 

***

Sanoja 762

Hänest tuli ny tämmöne :) Mielipiteitä otetaan vastaan, haluutteko enemmän viime kertaisen osan kaltaista matskua vai jotai fluffya :)

Saint or Sinner//BC ONESHOTSWhere stories live. Discover now