Saint or Sinner//BC ONESHOTS

JoelxJoonas=Erilainen syntymäpäivä

Mun vain oli ikävä ystävääni.. tiedättehän... kun joku kaveriporukasta alkoi seurustella, se halusi vain aina olla sen oma kultansa kanssa. Muut jäi pakostikin taka-alalle. Vaikka sitä ei niin olisi tarkoittanutkaan. Mutta kuten mä jo sanoin... mulla vain oli niin kova ikävä Joonasta...

—

Mä olin matkalla himaan eksynyt istuskelemaan puistonpenkille kuin mikäkin keski-ikäinen setämies, joka ei jaksanut edes sadan metrin kauppareissua ilman lepotaukoa. Sellainen musta oli varmaan kovaa vauhtia tulossakin.

Mun olis pitänyt sisällyttää myös se helvetin kaupassa käynti tähän reissuun mut mä en yksinkertaisesti jaksanut. Mun teki mieli vain soittaa Joonakselle ja kertoa kuinka pahoillani mä olin. En mä oikeasti sitä tarkoittanut. Enhän mä sitä voinut vihata vaikka se olisi tehnyt mitä. En mä voinut elää ilman sitä...

Vaikka se olis sanonut tai tehnyt kuinka pahasti, se oli ja tuli aina olemaan se Joonas jota mä rakastin enemmän kuin ketään muuta. Se joka oli nostanut mut pohjalta kun mä olin millin päässä luovutuspisteestä... kun mä en jaksanut enää uskoa mihinkään. Kun hengittäminenkin tuntui tuskalliselta, Joonas teki senkin mun puolesta... vittu mä olin itsekäs..

Kapusin rappusia ylös kyyneleet silmissäni ja kaivoin avaimen pois taskustani. Sen oli parempi löytyä, sillä kaksi vara-avainta olivat Joonaksella ja Aleksilla... se ainutkin mun teki mieli heittää  ikkunasta ulos ja hukuttautua itse lähimpään jokeen. En mä ansainnut Joonaksen kaltaista ihmistä elämääni. En mä ollut sen ystävyyden arvoinen. Sen rakkauden arvoinen.

Käänsin avainta lukossa ja astuin sisään pimeään asuntoon. Ehkä tämäkään ei olisi harmittanut niin paljoa jos mulla olis ollut joku täällä vastassa. Ja vielä mä uskottelin itselleni etten halunnut elämääni ketään...

Vedin oven kiinni ja heitin avaimen pöydälle. Takki lensi nurkkaan ja kengät seurasi perässä. Ainakaan kukaan ei valittanut siitä miten epäsiisti sikolätti mun asuntoni oli. Löytyihän tästäkin hyviä puolia kun vain posin kautta meni..

Suuntasin keittiöön ja etsin jääkaapista itselleni kylmän kaljan. Tähänkö tämä oli mennyt? Mä istuin syntymäpäivänäni himassa yksin, kalja kädessä... samaan aikaan kun mun parempi puoliskoni vietti samaa juhlaa elämänsä rakkauden kanssa. Mä en tulisi sellaista koskaan löytämään... ehkä juuri se oli syy siihen miksi mä olin salaa aivan helvetin katkera tästä kaikesta.

"Joel?" kuulin olohuoneen suunnalta ja olin vähällä saada sydänhalvauksen.

Mun katseeni tavoitti sohvalta päätään nostavan Joonaksen joka katsoi muhun kyyneleet silmissään. Mitä nyt oli sattunut?!

Jätin juomani pöydälle ja lähdin kohti tuota blondia ystävääni. Mä en jäänyt edes odottamaan yhden yhtä selitystä vaan istuin sohvalle sen viereen ja vedin tuon tiukkaan halaukseen.

"Anna anteeks että mä olin kusipää" sanoin haudaten kasvoni sen kaulaan.

Se kietoi käsiään mun ympärille ja yritti kontrolloida lähes hysteeriseksi muuttunutta itkuaan.

"En mä tarkottanut sitä. Mä vaan.." yritin selitellä.

Joonas irtautui musta ja nyökkäili kuin olisi ymmärtänyt mun pointtini. Kai se ymmärsikin. Ehkä... tai ainakin se halusi ymmärtää. Niin mä uskoin.

"Mä tiedän. Mullakin on ollut ihan kamala ikävä sua" se niiskutti.

Mä en vastannut mitään vaan vedin sen uudelleen lämpimään halaukseen. Enkä mä halunnut päästää enää irti. Vaikka mä tiesin että niin mun oli tehtävä. Se oli päästettävä menemään omansa luo. Ja se en ollut minä.