utu

64 | utu

Katsoin välissä, miten hän reagoi. Ei mitenkään.

"Nii, ne viestit liitty Adamiin. Se on ihastunu siihen. Tiiätkö, silleen kunnolla. Mut se ei tiiä, mitä se tekis, koska Adam on Siirin kanssa. Se oli kuulemma kyselly multa, et mitä sen pitäis tehä, ku mä kuitenki tiiän Adamin niin hyvin, mut vitustako minä tietäisin. Ei Adam oo jättämässä Siiriä. Ja mäki oon ihan paska ihmissuhdeasioissa, sen huomaa nytkin."

Utun kasvoilta saattoi nähdä pienen helpotuksen häivähdyksen hämärässä. Mutta hänen silmistään vuosivat edelleen hiljaiset kyyneleet.

"Sä et ois tullu mun luokse. Et muiden edessä. Vaikka Kaisla ei ois puhunu sulle, sä et ois tullu", hän sanoi.

Minä en tiennyt. Minä en ihan oikeasti tiennyt. Minun aivoni kulkivat sekunti sekunnilta enkä ollut varma, mitä olisi käynyt, jos Utu ei olisi tullut tänne.

"En ehkä heti, mut mä oisin tullu puhumaan sulle kyllä."

Hän puhalsi käsiinsä ilmaa. Kunpa olisin jo saanut lämmittää häntä. Ei minullakaan erityisen lämmin ollut, kylläkään. Enemmän vaatteita minulla oli kuin hänellä kuitenkin.

"Mua edelleen pelottaa, Utu. Taas enemmän ku vähän aikaa sitte, koska porukat otti kaiken niin huonosti. En voi sille mitään, et nyt tuntuu taas vitun karseelta ajatus et kukaan muu enää sais tietää", sanoin.

"Mut kukaan muu ei tiiä sua. Enää ei oo jäljellä läheisiä ihmisiä, joille kertoa. Onko sillä sun vitun maineellas edelleen noin paljon väliä?" hän kysyi pieni suuttumus äänessään.

Se särähti korvaani, sai minut säpsähtämään. Maine. Typerin sana koskaan. Jotain, mitä piti jostain ihmeen syystä rakentaa ja pitää yllä. Jotain määrittelevää, lokeroivaa. Kamalaa.

Minä en halunnut Utun ajattelevan noin. Minä en halunnut enää olla se Levi Carter, jona kaikki minua pitivät. Tajusin sen siinä ja tasan siinä hetkessä, etten enää ollut mitään siitä vanhasta minästäni. Halusin siitä eroon.

"Ei. Ei mua kiinnosta maine vittuakaan", minä sanoin.

Olin saanut sen kuulostamaan varmalta, varmemmalta kuin uskoinkaan. Utu nosti päänsä ja katsoi nyt minuun.

"Millon sä näytät sen?" hän kysyi.

Mutta sitten minä painoin katseeni alas ja jouduin saamaan hänet pettymään. En pystynyt sellaiseen. En ihan vielä. En nyt. Ja sitten tulisi loma. Mutta ehkä sitten, ehkä joskus.

"Kyllä mä näytän sen, mä-"

"Se on vieny sulta ihan hemmetisti aikaa. Lupaukset tulevaisuuteen ei auta. Mä en tiedä, pystytäänkö me tähän oikeesti. Kerro mulle, Levi, pystytäänkö me tähän oikeesti?" hän kysyi.

Se pysäytti minut. Minua taas pelotti, kun hän puhui noin. Noin, ettei hän uskonut meihin täysin.

"Joo, tää on nyt taas mun ylireagointia ja yliajattelua ja luottamisongelmia ja traumoja ja ties mitä. Mä olen vaikea. Mä olen ihan vitun vaikea, enkä mä tiedä pystytkö sä tähän, pystytkö sä muhun. Et jos meiän huuma loppuu ja sä tajuut mut ja mä tajuun sut ja me ei enää osatakkaan olla."

Kuuntelin häntä.

"Pystytäänkö me siihen, ettet sä vieläkään voi olla täysin sinä ihan kaikille? Pystytäänkö me siihen, että me ollaan edelleen jollain tavalla piilossa? Pystytäänkö me tähän, Levi? Kerro mulle."

Hän hiljeni. Hän ei enää oikeastaan itkenyt. Hän katseli lamppua ja maata ja käsiään, joita hän hieroi yhteen ja joihin hän puhalteli ilmaa.

"Tiiätkö sä, miks mä oon koko ajan tienny, et meiän kuuluu olla yhessä?" kysyin.