utu

55 | kypsä

Vaikka ihmisten oli kyllä pakko huomata, että Levi hengasi koko päivän joko Xanderin tai Adeten seurassa, tai molempien yhtä aikaa. Adam, Meo, surullisen näköinen Joakim, Siiri, Kaisla ja Kaislan kaverit olivat keskenään. Onneksi minulla ei ollut mitään syytä pyhittää heille yhtäkään ajatusta nyt, kun siellä ei ollut ketään, joka olisi sellaisen ansainnut.

Koulupäivä meni yllättävän normaalisti. Tai kaikille muillehan se olikin nimenomaan normaali koulupäivä, mutta ei minulle tai koulun suosituimmalle porukalle. Mutta kukaan ei huomannut.

Levi oli tulossa vielä maanantai-iltana käymään, mutta sitä ennen minun oli aika ajatella. Taas. Ihan kaikkea. Mitä oli tapahtunut. Miksi. Mitä oli tapahtumassa. Miksi. Ja kaikkea.

Perjantaina minä olin hätääntynyt heti, kun Adam, Meo ja Joakim olivat lähteneet. Nenäverenvuoto ei ollut mikään vakava asia, mutta minua oli lyöty ja minuun sattui, joten se saattoi sittenkin olla vakava asia. Veren näkeminen teki siitä jotenkin niin todellista ja kamalaa.

En voinut kertoa Unnalle, sillä hän olisi kuollut huolesta. Mutta myöhemmin, kun mietti, Unna kuoli huolesta muutenkin, koska en myöhemmin vastannut hänelle.

En joka tapauksessa ollut valmis tapaamaan yhtään ketään siinä vaiheessa, kun nousin siitä ylös ja pyöräilin yksi käsi ohjaustangossa ja toinen nenääni pidellen lähimmälle järkevälle paikalle, joka päässäni oli vanhan ala-asteeni piha.

Kun olin päätynyt areenan nurkkaan itkemään, minua oli oikeasti pelottanut. Minua oli pelottanut, että he olisivat palanneet vielä ja löytäneet minut ja lyöneet minua lisää. Olin toivonut, että pääsisin pääni sisältä pois. Ja yhtäkkiä Levi oli ollut siinä ja olin vihannut häntä ja olin huutanut hänelle. Ja hän oli käskenyt minun katsoa häntä ja sanonut minulle asioita. Ja yhtäkkiä minä olin tarvinnut häntä enemmän kuin vihannut.

Se yö selvensi minulle sen, että Levi välitti minusta. Se, miten hän oli huolehtinut minusta päästyämme tänne, miten aidosti huolissaan hän oli ollut ja miten hän oli tarkoituksella etsinyt minut kuultuaan, mitä minulle oli tapahtunut.

Tiesin nyt edes jotakin. Tiesin hänen välittävän minusta aidosti.

Minä en oikeastaan tiennyt, mitä minun tunteilleni oli tapahtunut. Olin vihannut häntä ensin, ja hetkessä rakastanut häntä taas.

Meidän suhteemme oli jännittävä. Se oli niin epänormaali, mutta tunteet olivat niin väkeviä ja vahvoja ja voimakkaita. Me olimme niin takertuneita toisiimme, ettemme voineet olla palaamatta toistemme luo, takaisin yhteen. Saattoi mennä näköjään viikkokin, ettemme edes puhuneet toisillemme, mutta yhtäkkiä hän oli taas minun alaovellani ja minulla tuli siitä hyvä olo ja suutelin häntä.

En päästänyt hänen kädestään irti edes huoneessani.

"Sä et oo pessy sun meikkejä pois", hän sanoi.

"En nii. Pitäiskö mun muka? Se musta silmä on ruma."

Hän tuli ihan lähelleni ja painoi otsansa vasten minun otsaani.

"Mikään sussa ei oo ikinä rumaa, ei ees mustat silmät."

Menin pesemään meikkini pois, ja hän suuteli minua. Hän suuteli minua lisää, otimme paitamme pois ja siirryimme sängylle. Ja sitten hän suuteli minun kaulaanikin ja rintakehäänikin, ja sitten me menetimme vaatteemmekin.

Levi silitti minun kasvojani. Varoen koski niihin kuin peläten satuttavansa minua. Hän hymyili katsellessaan minua ja mustelmaa silmäni ympärillä.

"Mikä sua hymyilyttää?" minä kysyin.

"Sinä", hän sanoi heti,

"ja se että ihmiset alkaa tietää meistä. Et mun ei tarvii kertoo Adamille, vaikka toisaalta mun ei varmaan enää koskaan tarvii kertoo sille yhtään mitään muutenkaan."