utu

42 | älä mee

Ja minä niin paljon olisin halunnut ottaa hänestä kiinni ja pidellä, suudella häntä ja sanoa, etten enää koskaan tekisi hänelle mitään pahaa. Mutta minä en osannut. Minä en helvetti osannut.

En voinut nukkua enää. Olin ottanut puhelimen käteeni ja pyörittelin sitä siinä kuin jotain stressilelua. Se oli lopulta vain palanen teknologisesti yhdistettyjä metallinpalasia tai jotain sellaista, miksi minua pelotti avata se? Miksi minun koko elämäni tuntui olevan sen varassa?

Avasin sen. Ei yhtäkään viestiä keneltäkään. Tai siis kyllä oli, mutta vain sellaisilta ihmisiltä, joille en halunnut vastata. Adamilta todennäköisesti jotain tyhmää, hän oli saattanut vetää kännit, olihan eilen kuitenkin ollut perjantai. Ja siltä yhdeltä Kaislalta, jonka piti olla vain joku typerä tyttö, jota Adam minulle ehdotti kerran, mutta ei, hänestä oli tullut sellainen takiainen, jota en uskaltanut ottaa sormien väliin ja heittää pöpelikköön, koska hän oli liian piikikäs.

Hän kertoisi koko koululle, jos tekisin yhtään mitään toisin. Vaikka rajan minä johonkin vetäisin. Tai nyt varmaan pitäisi vetää sellainen kolmen metrin päähän minusta.

Totta kai Kaislan kaltaisen ihmisen läsnäolosta Utulle tuli pelko siitä, että minä tekisin jotain tyhmää. Minähän olin saastainen pettäjä. Miten kukaan luottaisi pettäjään? Ainahan hän voisi tehdä sen uudestaan, se oli hänen kamalaan minäänsä kirjattu. Otsaan kirjoitettiin isoilla kirjaimilla PETTÄJÄ. Ja pisteet ihmisenä alenivat. Ansaitsin sen.

Utu ei tietenkään ollut laittanut minulle mitään. Minä olisin halunnut laittaa hänelle. Mutta miten helvetissä tuollaisen jälkeen yritettiin sopia? Miten tuollaisen jälkeen edes ehdotettiin tapaamista? Miten tuollaisen jälkeen enää ikinä koskaan noustiin ylös sängystä?

En avannut viestiä keneltäkään, en laittanut kenellekään mitään. Heitin sen teknologiapalikan sängylleni, mutta se tippui alas lattialle. Ihme, että se oli muka ehjä vielä tänäkin päivänä. Ehkä se nyt vihdoin hajosi, eikä kukaan voisi enää ottaa minuun yhteyttä. Yritin nukkua uudestaan, vaikkei siitä mitään tullutkaan.

En minä osannut nukkua. En myöskään osannut nousta ylös sängystä, joten pitkälle alkuiltaan minä pysyin siellä. Istuin edelleen ilman paitaa yöhousuissani lakanoissa ja katsoin ulos ikkunastani, josta voisi karata. Mihin minä olisin karannut? Halusin mieluiten kodin ja ulkomaailman välitilaan. Seinän sisään?

Lulu koputti oveeni.

"Saanks mä tulla?" hän kysyi äänensävyllä, joka oli lämmin ja välittävä, eikä ollenkaan sisaruksellisen sarkastinen tai ärsyttävä.

En minä kai voinut pyytää häntä menemään poiskaan. Ovi aukeni ja mustatukkainen tyttö astui sisälle.

"Onks kaikki hyvin?" hän kysyi ja istui sängynreunalle katsoen minua.

Minä katsoin häntä, sitten katsoin ulos, sitten katsoin lattialla makaavaa puhelintani ja sanoin:

"Mä oon ihan vitun paska ihminen."

"Etkä oo", Lulu sanoi.

Automaattinen reaktio. Niinhän kaikki sanoivat kuullessaan jonkun toisen haukkuvan itseään, mutteivat oikeasti tarkoittaneet sitä.

"Haluutsä puhua siitä?" hän kysyi.

"En mä osaa puhua. Mut kiitti."

Olisipa hän osannut lukea ajatukseni, jotta hän olisi voinut auttaa minua. Hän olisi osannut. Ainakin paremmin kuin minä osasin auttaa itseäni.

"Puhu sitte, jos susta tuntuu siltä."

Nyökkäsin.

"Mut en mä usko, että sä oot tehny mitää peruuttamattoman paskaa. Sä oot ihan liian rakastunu voiakses tehä jotai sellasta. Sen näkee siitä, miten sä katot Utua", hän sanoi.