utu

41 | pelottaa

Mielikuvitukseni osasi olla villi, mutta minä en osannut, en sitten yhtään. Joskus säikähdin sitä, mitä mieleni halusi tehdä. En koskaan kuunnellut niitä ajatuksia. Ainoastaan Levi oli ollut poikkeus siinä asiassa. Ne tytöt eivät olleet, joten en todellakaan koskaan edes uskaltaisi puhua heille.

Annoin heidän vain päivästä toiseen antaa polviensa koskettaa Levin jalkaa. Annoin heidän vain päivästä toiseen hihittää Levin jutuille. Annoin heidän näprätä, kuiskuttaa, lähennellä. Pidin itseäni kasassa sillä ajatuksella, että illalla Levi pyytäisi minulta aina uudestaan anteeksi ilman sanoja.

Miten minä edes pystyin antamaan anteeksi? Näköjään Levikin pystyi. Se häiritsi minua, mutten antanut sen häiritä.

"Mitä mieltä sä oot niistä tytöistä, jotka sun ympärillä pyörii?" minä kysyin yhtenä päivänä, kun me makoilimme minun sängylläni päiväpeiton päällä ja juttelimme.

"Et kai sä luule, että mä tykkäisin siitä niitten pörräämisestä?" hän kiersi kysymykseni.

"En mä kai."

Hän suuteli minun otsaani ja sanoi:

"Mä tykkään vaan susta ja sun pitäis tietää se."

Hän oli taas saanut minut uskomaan, että se oli totta, eikä minulla ollut hajuakaan, miten hän sen teki.

°

Levi sanoi aina vain useammin, miten paljon hän piti minusta. Sitä enemmän minusta tuntui, että ne tytöt lähenivät häntä ja muka vahingossa istuivat hänen syliinsä hetkeksi ja pörröttivät hänen tukkaansa ja tökkivät hänen poskiaan ja toivoivat liikoja.

Minua häiritsi se, että päivät menivät eteenpäin, ja syyskuutakin oli mennyt jo melkein kaksi viikkoa. Minua häiritsi se, ettei Levi sanonut heille mitään. Minua häiritsi se, etten tiennyt, valehteliko hän minulle. Käyttäytyikö yksikään varattu ihminen noin? Kaapissa olemisen varjolla toimimisellakin oli rajansa.

Oli perjantai-ilta ja olin jo tehnyt kaikki koulutehtäväni. Levi oli taas minun oveni takana ja suutelimme eteisessä.

"Siel on aika hyvä sää, mennäänkö puutarhaan kävelylle?"

"Mennään vaan", hän myöntyi.

Me menimme talon taakse, siihen osaan puutarhaa, jonne asiakkaat eivät päässeet. Asiakkaiden määrä muutenkin oli laskemassa nyt, kun mentiin syksyä kohti. Ilmat viilenivät, vaikka tämä syyskuu olikin keskivertoa lämpimämpi. Kahvila oli menossa syyskuun loputtua kiinni, ja Tina muuttaisi taas pois. Se teki minut vähän haikeaksi. Yksi ystävä vähemmän, eikä minulla muutenkaan ollut niitä mitenkään kamalasti.

"Miten sun päivä meni?" Levi kysyi.

"Ihan hyvin. Äikänopettaja kehu mun tekstiä, se oli ainaki positiivista. Miten sun?"

"Ihan hyvin, ei mitään ihmeellistä", hän vastasi.

Hän ei ikinä halunnut puhua koulusta. Kai minä senkin ymmärsin, mutta miksi hän sitten aina kysyi minulta päivästäni koulussa?

En halunnut valehdella hänelle, enkä jättää kertomatta. Minun olisi pakko kohta taas kysyä häneltä aiheesta, josta hän ei puhunut. Jostain, mikä tuntui minusta pahalta. Oliko hän edes huomannut, että kaikki oli ollut vähän outoa pari viime viikkoa?

Hän ei ehkä huomannut. Nytkin hän vain otti pari askelta minun edelleni, jäi siihen odottamaan ja sitten suuteli minua. Hymyilin hänelle, mutta minua jännitti se, että olin sanomassa hänelle tästä varmaan ties kuinka monetta kertaa. Kaikki aikaisemmat kerrat hän oli kierrellyt tiensä ulos keskustelusta.