utu

37 | kolmastoista elokuuta

"Utu!" Unna kipitti minut kiinni ihan yhtäkkiä ja tarttui minua olkapäästä.

Tähän kai ihmiset olivat jo tottuneet. Kai he loppukeväältä muistivat, että Unna oli ollut myös minun kanssani? Miksi ihmeessä minua yhtäkkiä kiinnosti niin paljon? Ei kukaan enää edes katsonut meitä. Ehkä Unna oli kaikkien mielestä liian pelottava.

"Moi", minä vastasin ja loin hänelle hymyn.

Lähdimme yhtä matkaa jatkamaan kävelyä eteenpäin.

"Eka koulupäivä! Ei vitsi mä oikeesti mietin jonku puol päivää eilen et mitä mä laitan päälle ja vielä ihan turhaan, ku eihän sillä oo mitään väliä!" Unna alkoi heti innoissaan selittämään.

Hymähdin. Hänellä oli siniset leveät farkut, valkoinen pitsitoppi ja lyhyt farkkutakki.

"Sä oot ihan sairaan söpö", minä kehuin.

"No kattoisit ittees! Miks mulla ei oo sun vaatekaappia ja sun pukeutumistaitoa, ei vitsi", Unna sanoi ja sai minut naurahtamaan.

Unna joutui katoamaan kohta ja niin jouduin minäkin. En jaksanut keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin siihen, että pääsin oikeaan tilaan ja oikeaan aikaan. Minua ei kiinnostanut yhtään mikään ennen ruokailua.

Olin toisella puolella rakennusta ruokalasta, ja olisi edessä aivan ihana koko koulun läpi käveleminen yksin, koska Unna oli pyytänyt minut syömään kanssaan ja tottakai minä menin, vaikka viime vuonna kouluruokailu ei kyllä ollut kuulunut tapoihini, ja Unna oli ihan ruokalan vieressä jo valmiiksi.

Kilpi päälle, ota toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, hengitä. Sulla menee hyvin.

Kävelin yläkäytävää, yhdet lasiovet, portaista alas, alakäytävää, toiset lasiovet, ei hemmetti. Hengitä, hengitä, hengitä. Seuraavat lasiovet, yksi ala-auloista, täällä oli paljon ihmisiä.

Pysähdyin siihen oven toiselle puolelle hetkeksi. Pystyisinkö pakenemaan? Sitä käytävää, jota minun piti mennä päästäkseni siihen aulaan, jossa Unna odotti minua, käveli aika harvinaisen tuttu porukka ihmisiä. Punapää, blondi, kaksi ruskeatukkaista, ja hemmetin mustatukkainen minun poikaystäväni Levi Carter.

Nurkassa olevasta pöydästä nousi kaksi poikaa, he heittivät ensin reppunsa selkään ja sitten lähtivät onneksi minua huomaamatta käytävää eteenpäin matkalla heteropoikamaisesti tönien tai nyrkkejä klikkaillen Levin ja Adamin kanssa. Levin kasvoilla oli tuntematon virne. Minä en tuntenut sitä poikaa.

Hän kääntyi minuun päin ja meidän katseemme kohtasivat ensimmäistä kertaa eilisen jälkeen. Hänen ilmeensä vaihtui sekunnin milliosassa vakavaksi. Hän säikähti. Käännyimme yhtä aikaa pois ja Adam katsoi minua. Hänellä ei olisi mitään syytä olla huutamatta minulle jotain, ei enää ollut kesä, eikä Unna ollut täällä.

Lähdin ripein askelin ohittamaan heitä, enkä uskaltanut edes nostaa katsettani muutamaan sekuntiin, mutta nostin sen juuri ohittaessani Xanderia, joka hymyili minulle ymmärtäväisesti. Hymyilin hänelle nopeasti takaisin ja jatkoin matkaani sydän pamppaillen.

Unna odotti minua seuraavassa aulassa ja alkoi heti innoissaan selittää kaikkea ensimmäisen jakson lukujärjestyksestään ja siitä, miten paljon ihmiset olivat muuttuneet kesän aikana. Itse olin vain hiljaa ja hymähtelin väleihin jotakin mennessämme ruokalaan ja linjastoille. Unna laittoi lautaselleen kasvisvaihtoehtoa ja minä seurasin hänen esimerkkiään, vaikkei minulla oikein ollut ruokahalua. Minä mietin Leviä.

Istuimme pöytään ja päädyin ottamaan muutamia haarukallisia ruokaani. Yritin keskittyä siihen, mistä Unna puhui vastapäätä minua, mutta se oli vähän vaikeaa. Minua ahdisti ihan liikaa. Pyörittelin katsettani ympärillemme. Muutaman pöytärivin päässä oli porukka, jossa kuiskuteltiin jotain. Ja valitettavasti myös vilkuiltiin tänne päin. Minun ei pitänyt välittää. En ollut ennenkään välittänyt.