utu

34 | Adette palaa ja äiti-poika-aikaa

Kaikki oli niin normaalia. Sellaista kuin ennen. Kaikki olivat joko unohtaneet, että Utu edes oli siinä, tai sitten he olivat vain hyväksyneet sen, että hän oli siinä. Kai minulla oli johtajan asema edelleen, vaikken sitä ymmärtänytkään. Ainakin Adam jokseenkin vieläkin seurasi minun esimerkkiäni, ainakin Utun jatkuvan häiritsemisen lopettamisessa. Onneksi.

Vieressämme kävelytiellä käveli muutamia ihmisiä. En tunnistanut heistä ketään, mutta ei helvetti. Siis ei helvetti.

Hän ei voinut olla siinä oikeasti kävelemässä meitä kohti. Eihän se voinut olla hän, hemmetti, eihän hän voinut olla hän. Mitä hän täällä teki? Ja hän vielä käveli kohti meitä, katsoi meitä.

Katsoin Utuun hädissäni etsien turvaa. Hän oli nähnyt saman ja hänen katseensa antoi minulle hitusen myötätuntoa. Katsoin kaikkia muitakin. Unna oli jo kääntynyt.

"Mitä te katotte?" Adam kysyi ja kääntyi hänkin.

Hän kääntyi heti takaisin minua kohti, mutten minä voinut katsoa takaisin, sillä otsatukan leikannut Adette Malmi seisoi minusta ehkä kahden metrin päässä Joakimin ja Meon takana.

"Moi Adette", Unna sanoi ja hymyili tälle.

"Moi Unna", hän hymyili Unnalle takaisin, olipa outoa kuulla hänen äänensä,

"ja moi kaikki muut."

Minä en voinut katsoa häntä. En hyvä ihme voinut katsoa häntä. Tuskin olin nähnyt häntä sen jälkeen, kun olin jättänyt hänet. Sen jälkeen, kun olin ainakin melkein pettänyt häntä Utun kanssa sellaisena yönä, jona olin sopinut olevani hänen kanssaan.

Adette silti katsoi minua. Pystyin vain tuntemaan hänen katseensa, joka piti minua kamalana ihmisenä. Minä olin sellainen, ei sitä voinut kieltää.

"Voinks mä liittyä seuraan?" hän kysyi.

Et nyt helvetissä.

"Tottakai."

Unna ja hänen kiltteytensä kaikkia kohtaan. Adette istui alas, ja onneksi Unnan ja Joakimin väliin eikä minun viereeni. Vaikka toisaalta ihan sama missä hän oli, hän katsoi minua silti, enkä minä tiennyt, miten ihmeessä minun pitäisi enää tehdä yhtään mitään.

"No, mitäs sä?" Adam kysyi.

"Mitäs tässä. Mulla menee taas ihan hyvin", Adette vastasi ja katsoi minuun.

Tottakai hän katsoi minuun. Hänhän puhui minulle. Hän vastasi mukamas Adamille, mutta hän puhui vain minulle.

Minä olin totaalisesti unohtanut hänet. Unohtanut kaiken hänestä, kaiken hänen kanssaan vietetyn ajan, jopa sen, miten hän tuoksui sitruunalta. Olin vain ollut niin humaltunut siitä, mitä kaikkea Utu minulle antoi, että olin jättänyt kaiken Adetessa täydelliseen mustaan aukkoon menneisyyteeni. Kaikki vain palasi nyt. Muistin koko ihmisen olemassaolon pitkästä aikaa.

Unna vain kyseli Adetelta, mitä hän oli tehnyt viime aikoina, ja Adette vastaili katsellen minua koko ajan. Minä en uskaltanut sanoa mitään. Oli ihan järkyttävää kuunnella Adeten ääntä. Oli ihan järkyttävää tiedostaa hänen läsnäolonsa. Oli ihan järkyttävää muistaa, että minä olin ollut hänen kanssaan vielä kuukausi sitten. Ja tietää se, miten erilailla asiat olivat nyt.

Kukaan ei tietenkään uskaltanut sanallakaan viitata siihen suuntaan, joka olisi tuonut esiin minun ja Adeten välit. Ainoastaan Adette itse teki sitä. Ja vähintään joka toinen hänen lauseensa kätkikin sisäänsä salaviestin. Minä en nauttinut olostani.

Minä olin jättänyt hänet, minä olin syyllinen. Hän epäsuorasti syyllisti minua koko ajan. Tai ainakin se tuntui siltä. Mitä jos hän tietäisi koko totuuden, vihaisiko hän minua vielä tätäkin enemmän?