utu

31 | tee kiusaajastasi poikaystäväsi

Menin alakertaan ja istuin pöytään, jossa äiti, Eva ja Tina kaikki jo istuivat. Keskustelu alkoi kevyesti sillä, että kaikki kyselivät toisiltaan, miten meni. Sitten me aloimme puhua säästä.

"Mut Utu, ootko sä menossa tänään minnekkään?" äiti kysyi kaikkien muiden aiheiden loputtua.

"En mä oo varma, en kai, ei kukaa ainakaa oo pyytäny", vastasin.

"Keitä muita kavereita sulla olikaan kuin se ihana Unna?" Eva kysyi, ja saiko nyt panikoida?

Olin varma punastuvani noloudesta tai ajatuksesta Levistä, mutta joka tapauksessa punastuvani.

"No pari tyyppiä Unnan porukasta on ihan kivoja, niitä mä nään joskus", minä sopersin yrittäen kuulostaa mahdollisimman uskottavalta, mutta oikeasti minä katseellani etsin Tinan katsetta koko ajan.

Hän vihdoin kääntyi minuun päin ja tiesi heti, että minulla oli ongelma tämän keskusteluaiheen kanssa.

"Mitkäs niiden nimet on?" Eva kysyi vielä.

Ei hemmetti, kuolema koittaisi heti nyt. Minä en voisi antaa mitään nimiä nyt, okei, Xander vielä menisi, mutta Levi paljastaisi Tinallekin hänen nimensä eikä meidän juttumme olisi salainen niinkuin olimme sopineet.

Katsoin Tinaa apua pyytävin silmin, mutta hän näytti siltä kuin ei osaisi auttaa minua.

"Tota, ainaki Xander", minä sanoin.

Vielä tämä oli turvallista.

"Kiva nimi, vai onks se lyhenne Alexanderista?" Eva kysyi vielä.

Kauhean kiva jäädä vielä jumiin tällä lailla.

"Joo, sen oikee nimi on Alexander."

Minä en halunnut enää. Halusin pois.

"Kiva nimi se silti on!"

On on, joko seuraava aihe vai lähdenkö minä pois jättäen ruokani kesken?

"Onko se toinen niistä parista tyypistä sitte sun poikaystävä, ku sä et suostu sen nimeä kertomaan?" Eva jatkoi edelleen.

Auta nyt, Tina, auta nyt helvetti. Hän katsoi minuun ja hänen kasvoiltaan näkyi kysymys poikaystävä?, mutta silti hän vihdoin auttoi minua.

"Ehkä Utun ei tarvii kertoo sen enempää."

"Joo, okei. Anteeks, jos innostuin", Eva sanoi ja oli taas mitä hellyyttävin.

Kaikki hymyilivät minulle. Minä hymyilin heille, vaikka se oli aika feikkiä. Nyt he kaikki miettivät päässään, oliko minulla poikaystävä, mutteivat vain enää uskaltaneet kysyä siitä mitään. Ehkä he koputtelisivat oveani yksi kerrallaan tänään illalla saadakseen tietää lisää. En minä voinut kertoa mitään, en edes hänen nimeään.

Pakeneminen vihdoin ruokapöydästä oli huojentavaa. Miten ihmeessä olin pitänyt hyvänä asiana heidän kaikkien kanssa yhtä aikaa syömistä vielä ennen kuin menin sinne? Ajattelin silloin ehkä, ettei siellä puhuttaisi minusta. Miksi aina piti puhua minusta?

Istuin sängylleni ja lähinnä vain tein sisäistä kuolemaa. Minä en jaksanut katsoa puhelimeeni, koska nyt oli päivä eikä Levi tuskin voisi laittaa minulle viestiä, paitsi jos hän oli kotona. Unna saattaisi kaipailla, mutten minä voinut enää nähdä häntä ennen kuin hän tietäisi minusta ja Levistä. En pystyisi siihen.

Oliko yöllinen sopimus ollut hyvä idea? Se ajatus pomppasi taas päähäni. Mietin sitä, miten ihmiset yleensä alkoivat seurustella.

Kai jotkut oikeasti aloittivat tuijottamalla toisiaan kolme vuotta samassa luokassa ilman sanaakaan puhetta toisilleen, ja sitten tulisi se mä tykkään susta ja nii mäki tykkään susta ja siinä olisi meille vuosisadan rakkaustarina. He oppisivat tuntemaan toisensa vasta sitten, kun he jo kutsuivat toisiaan rakkaiksi tai jotakin.