utu

29 | aamu

Levin sormenpäät minun poskellani liikahtelivat varoen, hipoivat ihoani kuin peläten tekevänsä siihen naarmuja, hiljaa lähettivät kipinöitä sieluuni. Hän katseli taas omaa kättänsä, enkä saanut hänen silmistään selville, mitä hän ajatteli.

"Mitä tää tarkottaa?" kysyin sitten ja hän kääntyi taas katsomaan minua silmiin.

"Mä en tiiä, Utu", hän sanoi.

Tuntui hyvältä, kun hän sanoi minun nimeni. Mutta oliko siinä mitään järkeä, että kumpikaan meistä ei tajunnut mistään mitään?

"Mäkään en tiiä, Levi", minä sanoin.

"Sehän on sitte seikkailun aika", hän sanoi ja sai minut hämmentyneenä kurtistamaan kulmiani.

"Mitä sä tarkotat?" kysyin.

Levi naurahti.

"Jos me kumpikaa ei tiietä, mitä tää tarkottaa, ni me ollaa vaa lapsia joilla on jännä leikki mut koko maailma tutkittavana."

"Mitä hemmettiä?" naurahdin.

En olisi kuvitellut Levistä tällaisia runollisia puolia.

"Mä kuulostan ihan Xanderilta", hän nauroi,

"mut tarkotan sitä, et meiän pitää vaan kattoa, mihin kaikki johtaa. Lähtee seikkailulle keskenään, ja tutkii maailma sen ohella. Vähän niinku lapset, joiden leikki on siisti mut maailma tuntematon."

Hymyilin ihan älyttömästi.

"Mä lähden mielelläni tähän mukaan, kyllä kiitos", sanoin.

"Mä otan sut mielelläni tähän mukaan, kyllä ole hyvä", hän hymyili.

Minä olisin halunnut kertoa hänelle, miten valmis olin vain hyppäämään hänen mukaansa ja oppimaan hänestä kaikkea uutta. Jos ensimmäisenä aamuna, jona heräsimme vierekkäin, hän oppi kuvailemaan kuin jokin ammattirunokirjailija, minä en malttanut odottaa, mitä hänestä vielä paljastuisi.

Olin vihannut tätä ihmistä joskus, oikeastaan vielä pari viikkoa sitten. Mutta se oli vain siksi, mitä hän näytti ulospäin, kiusasi minua, teki kaikkien muiden paitsi ystäviensä ja yhteiskunnan näkökulmasta hyväksyttävien ihmisten elämästä yhtä helvettiä. Mutta jos sain olla hänen kanssaan näin, täysin avoinna, vain kaksin, hän oli toinen ihminen. Ehkä hän nyt oli oma itsensä. Minä pidin tästä Levistä. Todella.

"Onks sulla nälkä?" minä kysyin sitten.

"Ei kauheen", hän vastasi,

"mitä kello muuten on?"

Kurotuin puhelimeeni yöpöydällä.

"Kymmenen."

"Me nukuttiin pitkään", hän sanoi.

"Monelta me ees alettiin nukkua?" mietin ääneen.

Katsoimme toisiamme hetken hiljaa miettien samaa ja purskahdimme nauruun yhtä aikaa.

"Eli ei siis mitään hajua."

Käännyin kunnolla takaisin kasvotusten häneen.

"Pitäskö sun sit lähteä, jos me ei kerran syödä mitään?" kysyin.

"En mä haluu lähteä", hänen ilmeensä muuttui.

"Eiks sun vanhemmat mieti missä sä oot ollu yön, vai kerroiksä niille?"

"Ei ne tiiä, eikä niitä kauheesti kiinnosta. Ne tietää ihan hyvin, et saatan yöpyy kenen tahansa frendin tai jonku säädön luona", hän pureskeli välissä poskiaan,