*OLLI*
Mä istuin Aleksin keittiössä kahvikuppi kädessäni ja niin kiusalliselta kuin se tuntuikin, me molemmat oltiin vain hiiren hiljaa. Ehkä meillä ei ollut enää mitään sanottavaa tämän kaiken jälkeen. Tai sitten meistä kumpikaan ei yksinkertaisesti osannut avata suutaan, tietäen et molemmat odotti vain toisen aloittavan.
Me oltiin yhteistuumin sovittu jo aikoja sitten että tämä naurettava pelleily meidän välillä saisi nyt riittää. Kyllä me osattais päästää tällaisesta irti ilman että se vaikuttaisi liikaa meidän ystävyyteen. Sitä meistä kumpikaan ei ollut valmis uhraamaan. Ei edes tämän varjolla vaikka se meille kovin hyvin sopikin.
Koko kesän meillä oli ollut jos jonkinlaista säätöä. Me hengailtiin yhdessä, me flirttailtiin täysin avoimesti muiden nähden, katseltiin leffoja vuoronperään kummankin luona ja harrastettiin seksiä. Kuulosti lähinnä siltä kun me oltais oikeasti pari. Eipä oltu. Ja se kai tässä parasta olikin. Tai mä en rehellisesti enää osannut sanoa oliko se parasta vai pahinta...
Niin monet varoitukset me siitä oltiin saatu kuulla et olisihan se pitänyt tietää. Ei tämä vain toiminut ystävien välillä ilman et vähintäänkin toiselle tuli tunteita. Niin kuin ei meidänkään. Pitkään me oltiin osattu pitää tunteet tämän ulkopuolella mut olihan se päivänselvää et jossain kohtaa niitä tuli väkisinkin. Kun jatkuvasti oli toisen lähellä ja tajuamattaan sen läheisyyteen oli jäänyt jopa koukkuun, ei ulospääsyä enää ollut.
Ja niin me oltiin Aleksin kanssa sovittu että jos näin joskus kävisi, oli peli vihellettävä poikki. Ja nyt se väistämätön paha oli edessä.
Mä olin mennyt ihastumaan ja sain nyt kärsiä siitä menettämällä elämäni parhaan ajan. Meillä oli ollut yhtään asiaa kaunistelematta aivan helvetin upeaa yhdessä. Eikä pelkästään makuuhuoneen puolella vaan ihan muutenkin. Aleksin kanssa multa ei puuttunut mitään. Ei läheisyyttä, ei lämpöä, ei rakkautta... kirotut tunteet!
"Mun pitäis varmaan alkaa lähteä" tokaisin päätäni raapien.
Laskin kahvimukin takaisin pöydälle ja vilkaisin varovasti vastapäätä istuvaan Aleksiin. Sen posliinisen kauniisiin kasvoihin ja intensiivisen sinisiin silmiin. Mustiin peikkohiuksiin jotka saivat sen näyttämään tilanteessa kuin tilanteessa niin upealta. Täydelliseltä.
Siihen kaikkeen mihin mä olin huomioni kiinnittänyt. Sehän oli ollut vain pelkkää fyysistä ihastusta jolla ei ollut mitään tekemistä tunteiden kanssa. Tai ehkä oli mutta sellaisten tunteiden, jotka näytettiin vain toiselle suljettujen ovien takana. Nyt sitä ei enää ollut. Se kaikki oli muuttunut järjen sumentavaksi rakkauden tunteeksi, jonka mä kuvittelin kiertävän minut kaukaa. Se oli pilannut kaiken. Ihan kaiken.
Koko asiaa ylipäätään oli kovin vaikea käsitellä kun ajatteli tämän yön jääneen meidän viimeiseksi yhteiseksi. Se kai siitä erityisen tekikin. Vaikka enhän mä olis halunnut tämän päättyvän näin.. enkä mä uskonut Aleksinkaan haluavan. Sen ideahan tämä koko juttu oli alunperin ollut.
"Niin kai sitten" tuo vastasi hiljaa päätään nyökytellen.
Se ei edes katsonut mua päin. Sen olemus sai mun sydämeni särkymään hieman.. mä tiesin itsekin ettei mun olisi pitänyt kertoa sille tunteistani mutta ketä se muka olisi palvellut? Aleksi olisi saanut vain turhia omantunnontuskia tajutessaan että mä kärsin sen läheisyydessä enemmän kuin nautin. Ja vain siksi että mä syvällä mieleni sopukoissa toivoin meistä aina jotain vähän enemmän. Vaikka mä tiesin sen olevan pelkkää toiveunta. Kunhan mä sain pitää sen edes ystävänä, se riitti mulle. Silloin mä olin ainut jota se satutti ja mä hyväksyin sen täysin.
Mä nousin seisomaan ja lähdin laahustamaan kohti eteistä. Mulla ei ollut mitään sanottavaa vaikka samaan aikaan mulla oli niin monta eri asiaa mielessä etten edes tiennyt mistä olis aloittanut. Parempi siis vaieta vain ja poistua paikalta. Sitä mä tulisin varmasti katumaan mutta en mä tiennyt mitä muutakaan olis tehnyt. Sanat jotka mun olis kuulunut sanoa, ei vain tulleet ulos.
"Olli..." kuului epäröivä ääni mun takaa.
Jäin seisomaan paikoilleni ja suljin silmäni. Mä en halunnut itkeä tämän takia. Puristin käsiäni hennosti nyrkkiin ja nielaisin mahdollisimman hiljaa. Mä halusin edes yrittää olla vahva. Sen mä olin meidän säädölle velkaa. Mä en ollut tarpeeksi vahva pitämään sitä kasassa mutta mä olin tarpeeksi vahva edes yrittämään olla itkemättä toisen eteisessä.
"Niin?" sanoin kysyvästi ja käännyin Aleksin suuntaan.
Sen katse viesti surusta ja menettämisen pelosta. Ihan yhtä paljon mua tämä suretti mutta niin sen vain oli mentävä. Sopimus oli aina sopimus ja kun niiden asettamien rajojen yli mentiin, ei ollut mitään enää jäljellä.
"Mun on pakko kertoa sulle jotain ennen kun sä menet" se sanoi.
Sen katse seikkaili lattiassa ja pelkkä olemuskin viesti epämiellyttävästä levottomuuden tunteesta. En mä halunnut aiheuttaa sille tuollaista olotilaa. Juuri siksi mun oli ollut pakko kertoa sille totuus. Se ei varmasti ollut helpointa mahdollista kuultavaa mutta sen se ansaitsi. Aleksilla oli oikeus tietää.
Vaikka mua pelotti kuulla mitä sillä oli sanottavaa, mun oli oltava edes sen verran mies että mä jäisin kuuntelemaan. Ja kestäisin sen, oli se sitten mitä tahansa. Olihan mulla nyt aina sen verran aikaa...
"Mä rakastan sua" kuului hiljainen ääni mun edestä.
Monille sen sanat olisivat varmasti tuntuneet lohdullisilta ja saaneet edes pienen toivonkipinän aikaan siitä et jotain tästä vielä voisi tulla. Mutta ei minulle. Sanoillaan se sai jo kolme neljäsosan mun sydämestä särkymään. Enää ei ollut pitkä matka siihen et kaikki oli hajalla.
"Mä tiedän. Niin mäkin rakastan sua" sain sanottua.
Yritin väkisinkin hymyillä edes hieman jottei tunnelma olisi ollut ihan kuin hautajaisissa. Vaikka ei tämä siitäkään paljoa puuttunut.
Käänsin sille selkäni ja aloin tehdä lähtöä. Mun olisi ihan totta mentävä niin kauan kun mä vielä pystyin. Se vähän mitä mulla luonteen lujuutta enää jäljellä oli. Sitten kun se mureni, kaikki oli yhdentekevää.
"Nähdään joskus... toivottavasti" sanoin miltei kuiskaten sanoista viimeisimmän.
Tartuin ovenkahvaan poistuakseni paikalta ja antaakseni itselleni viimein mahdollisuuden vuodattaa sen kaiken tuskan ulos, mitä tästä aiheutui. Aleksi tarttui mua kuitenkin kädestä ja vetäisi takaisin luokseen. Mä katsoin sitä hämilläni, kyyneleet silmissä. Miksi sä teet tämän meille?
"Älä mene" se sanoi rutistaen mut tiukkaan halaukseen.
Kiedoin käteni sen ympärille ja painoin leukani sen olkapäätä vasten. Sen enempää mä en pystynyt enää taistelemaan. Annoin katkeran suloisten kyynelten valua poskilleni ja siitä pikkuhiljaa Aleksin päällä olevalle t-paidalle. Miksi tämän piti päättyä näin? Itkuisiin halauksiin hämärässä eteisessä...
Se nosti päänsä mun rinnalta ja katsoi suoraan silmiin, lävistäen mun sieluni kuin tikari sydämen.
"Jos sä oot mun, mä lupaan antaa sulle kaiken mitä vaan voin ja vielä enemmän" se sanoi sopertaen kyyneleiden seasta. Mulla kesti oma aikansa prosessoida sen sanoja enkä mä siltikään ihan täysin ymmärtänyt.
"Olli, en mä halua että tää loppuu näin" Aleksi jatkoi.
Se tarttui mua käsistä ja katsoi odottavasti syvälle silmiin. En mä osannut sanoa tähän hätään yhtään mitään. Mä vain tiesin olevani enemmän kuin samaa mieltä sen kanssa.
"Ei.." sanoin hiljaa päätäni pudistaen.
Vain tuo yksi pieni kaksikirjaiminen sana sai Aleksin kasvot täysin valkoisiksi. Se päästi irti mun kädestä ja näytti siltä kuin sen tasapaino sanoisi sopimuksensa irti hetkenä minä hyvänsä.
"Ei..?" se toisti kysyvästi ääni väristen.
Mä vedin syvään henkeä ja annoin itselleni viisi sekuntia aikaa ajatella. Mun edessä oli tällä hetkellä kaikki mitä mä saatoin elämältä toivoa. Kaikki mistä mä olin aina haaveillut. Mutta toisaalta...
"Mulla on jo kaikki mitä mä voin vaan pyytää" sanoin tarttuen sitä kädestä.
Sen viivana olleet huulet kääntyi helpottuneeseen hymyyn kun tuo purskahti itkuun. Mä vedin sen lohduttavaan halaukseen ja suljin silmäni edes yrittääkseni ymmärtää mistä oli kyse. Ehkä sitä ei tarvinnut tajuta nyt. Meillä oli vielä aikaa prosessoida tätä kaikkea yhdessä. Ehkä se teki ajatustyöstä helpompaa. Tai sitten se vain vaikeutti asiaa.
Mä en jaksanut juuri nyt miettiä vähääkään mitä seurauksia tällä olisi saattanut olla myöhempää ajankohtaa silmällä pitäen. Eiköhän tämä olisi ollut se kaikista pahin mahdollinen skenaario... luojan kiitos se vältettiin juuri ja juuri.
"Mikset sä sanonut ennen tätä yhtään mitään?" kysyin irtautuen Aleksista.
Laskin käteni sen poskelle ja silitin hellästi sen kyynelten kastelemaa pehmeää ihoa.
Ei sillä oikeastaan ollut mitään merkitystä. Pääasia et se oli saanut suunsa auki nyt. Millään muulla ei ollut väliä nyt kuin sillä että me viimein päästiin toistemme syliin ja pystyttiin hetkeäkään miettimättä sanomaan mitä me oltiin. Ennen sitä oli ollut vaikea ilmaista muutamalla sanalla ilman että se ymmärrettiin väärin. Nyt sitä pelkoa ei tainnut enää olla.
"Mä kuvittelin että tää kuuluu siihen juttuun... en mä tajunnut ennen kuin sä kerroit omista tunteistasi" se sanoi. Hyvin hämillään se vaikutti olevan vielä itsekin. Ja täysin ymmärrettävistä syistä. Olinhan minäkin. Ja tuskin tulisin pääsemään koko hämmennyksestä yli seuraavaan kahteen viikkoon.
"Ei sillä oo väliä. Ainut millä on merkitystä on tämä" kerroin viitaten meidän väleihin.
Se oli ainut järkevä asia mitä mä tähän hetkeen pystyin sanomaan. Mutta toisaalta se myös kertoi kaiken oleellisen. Ei millään muulla ollut merkitystä.
***
Sanoja 1356
Olkaa hyvä ja juuttukaa siirappiin :) Mitäs seuraavaks haluutte? :)