*JOONAS*
Vedin röökistäni viimeiset savut ja tumppasin sen sitten maahan, äkäisenä jalkaa asfalttiin tampaten. Mä en ollut edes varma olinko mä enemmän vihainen jätkille siitä et ne halusi palauttaa mut tällä takaisin aloituspisteeseen vaiko Joelille siitä et se oli ylipäätään edes palannut.
Jos se olisi ollut järkevä, se olisi kääntynyt baariin saapuessaan ovelta takaisin. Kyllä se mut hiuksista tunnisti. Aivan varmasti. Miksi se halusi tehdä tämän? Tietäen lopputuloksen kuitenkin. Eikä se hyödyttänyt meistä kumpaakaan.
"Miks sä suostuit tähän?" kysyin turhautuneena.
Katsoessani sen jäisen sinisiin silmiin, mä tunsin vain vihaa. Vihaa siitä miten se oli mut jättänyt ja miten taas palannut. Vaikka mä tiesin sen olevan joskus kusipää, en mä olisi koskaan uskonut sen haluavan loukata mua.
"Nämähän oli sokkotreffit.. en mäkään tiennyt että sä oot täällä vastassa" se huomautti.
Mä pyöräytin epäuskoisesti silmiäni ja potkaisin edessäni olevan kiven niin pitkälle että se katosi näköpiiristä.
"Olisit vaan pysynyt poissa" tuhahdin.
Mä tunsin voimakkaan otteen tarttuvan leukaani ja nostavan ylöspäin. Sen silmät oli samaan aikaan todella polttavat ja niin jäiset. Miten se oli käytännössä edes mahdollista?!
"Luulet sä todella et se oli mulle helppo työ?" se kysyi vaativasti.
Miehen pakkasilmasta lähes valkoiseksi muuttuneet huulet olivat täysin viivana. Niin päättäväinen ja miltei jopa pelottava. Se heittäytyi tuollaiseksi aina kun sen motiiveja epäiltiin. Muhun se ei toiminut enää.
Tartuin sitä ranteesta siirtäen sen kättä voimalla kauemmas. Irti itsestäni. Sen läheisyys ahdisti mua juuri nyt enemmän kuin koskaan ennen. Otin muutaman askeleen Joelista kauemmas ja laskin katseeni maahan.
"Sellaisena se ainakin mulle välittyi" tuhahdin.
Toisaalta.. Joel ei oikein koskaan ollut osannut näyttää tunteitaan. Ei edes meidän porukan kesken. Mä en voinut käsittää mikä siinä oli niin pirun vaikeaa. Toisaalta ihmiset oli erilaisia... mulla kun ei tuota ongelmaa ollut koskaan ollut.
"Mä lähdin koska mun oli pakko" se sanoi.
Niimpä niin... kai se oli pakko jos itselleen niin uskotteli. Eikä ollut valmis taistelemaan vaan luovutti heti kun tielle tuli ensimmäinen este. Pakeneminen oli niin kovin helppoa.
"Sä tiedät kyllä etten mä oo koskaan pärjännyt rakkausjutuissa" se jatkoi.
Sillä nyt ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Jos kyse olisikin ollut vain muutamasta viikosta tai kuukaudesta. Sitten mä olisin voinutkin ymmärtää.
"Me oltiin yhdessä kaksi kokonaista vuotta" huomautin.
Ei se koko aikaa täysin toivoton ollut. Mä en ollut edes halunnut kuulla mikä sen oli yhtäkkiä saanut käyttäytymään täysin päinvastaisella tavalla. Se oli sanonut lähtiessään vain ne tarvittavat sanat jotka oli murentaneet mun koko maailmani.
"Ja ne vuodet oli mun elämäni parhaimpia" se sanoi hiljaa.
Mua melkein sattui kyseenalaistaa nuo sanat. Mä vain en voinut käsittää mikä oli voinut olla niin painava syy että sen oli lähdettävä. Mä luulin että meillä meni hyvin...
"Vaikea uskoa" tuhahdin ja käänsin sille selkäni.
Toinen puoli musta halusi lähteä karkuun ja jättää se seisomaan hyiseen Helsingin yöhön ypöyksin. Sen se olisi ansainnutkin... mutta sitten se toinen puoli... se kiltti ja yhä tuota miestä rakastava puoli.. se oli sitä mieltä että mun pitäisi kuunnella mitä tuolla oli sanottavaa. Antaa edes mahdollisuus sanoittaa aiemmat tekonsa ja yrittää hyvittää niitä. Turha mun oli itselleni valehdella.. olinhan mä ikävöinyt Joelia aivan helvetisti. Edelleen mä kaipasin sen kosketusta. Epätoivoista.. tiedetään.
"Joonas.. me molemmat tiedetään miks ollaan täällä" tuo sanoi tarttuen mua hellästi olkapäästä. Mun sydän alkoi takoa kuin mielipuoli. Joel oli oikeassa. Me tiedettiin tasan tarkkaan miksi oltiin täällä.
"Ja vielä ystävänpäivänä... ehkä se on merkki jostain" tuo jatkoi.
Ehkä.. merkki siitä että mulla alkoi olla viimeiset hetket käsillä jos suunnittelin dumppaavani sen tänne..
"Eikö siis unohdettais menneet edes hetkeksi ja keskityttäis siihen mikä me jo silloinkin osattiin?" se kysyi kääntäen mut samalla kohti itseään. Katsoessani sen silmiin mä tunsin jostain syystä suunnatonta turvallisuuden tunnetta. En mä uskonut sen olevan enää mahdollista. Mutta yhtäkkiä kaikki vain tuntui siltä kuin se ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Ja se sai mut yhtäkkiä tuntemaan jotain selittämättömän suurta kaipuuta.
"Joonas... ei se oo muuttunut siitä mihinkään. Mä rakastan sua edelleen" se kuiskasi painaen otsansa vasten mun omaa. Mä suljin silmäni ja huokaisin hiljaa. En mä olisi halunnut kyseenalaistaa sen sanojen paikkansapitävyyttä mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä... sen kaiken jälkeen...
"Antaisit mulle edes tilaisuuden selittää ja hyvittää se kaikki" tuo sanoi hiljaa.
Mun oli vaikea uskoa että mikään sana tai teko pystyisi hyvittämään sitä. Se oli särkenyt mun sydämeni. Ei rikkinäistä saanut enää kokonaan ehjäksi vaikka olis käyttänyt kaiken mustinta magiaa.
Joel siirtyi musta hieman kauemmas ja katsoi odottavasti mua silmiin. Mulla ei ollut harmainta hajuakaan siitä mitä olis pitänyt tehdä. Mä olisin halunnut lähteä sen matkaan, minne se sitten ikinäkään oli menossa. Mutta mä en ollut valmis kokoamaan itseäni uudelleen Joelin jälkeen. Mä rakastin sitä liikaa...
Se ojensi kättään mua kohti ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi. Mitä mun olisi oikein kuulunut tehdä?! Miksei pää voinut toimia koskaan silloin kun niitä nopeita ratkaisuja oltaisi tarvittu.
Suljin silmäni ja annoin refleksien tehdä tehtävänsä. Tartuin hennosti Joelin käteen silmiäni avaamatta. Mä en tiennyt minne tässä oltiin menossa tai mitä tulisi tapahtumaan mutta selvää oli se, että mä olin täysin Joelin armoilla.
***
Sanoja 802
Tähä ei ny tullu söpöstelyy eikä sitä kauneintakaan mut täst ny tuli tämmöne :) Hyvää ystävänpäivää tasapuolisesti kaikille <3 Vaikka itse en kyseisestä päivästä niin välitäkään...