Could You Stay? | Zayn Malik | VALMIS

Luku 40 - Muistot mielessä

Istun lämpimän takkatulen äärellä. Lämmittelen käsiäni jotka ovat aivan jäässä. Otan pöydältä kaakaomukini, jossa on kermavaahtoa ja tietenkin vaahtokarkkeja. Olin juuri luistelemassa kolme tuntia putkeen muutaman kaverini kanssa. Meillä oli todella hauskaa. Tosin, mikä ei kahdeksanvuotiaista olisi hauskaa?

"GABRIELLA!" Kuulen isäni huutavan. Huuto kuulostaa vihaiselta. Mitä minä nyt olen tehnyt?

"Peter, älä viitsi! Mennään vain rauhoittumaan, ei tämä ole vakava asia", kuulen vuorostaan äitini sanovan paljon rauhallisemmalla äänellä.

Vanhempani tulevat takkahuoneeseen. Isä katsoo minua vihaisena ja äiti katsoo isää anelevana. Mistä tässä on oikein kyse?

"Niin, isä?" Kysyn rauhallisena ja lasken kaakaomukini takaisin pöydälle.

"Kuka antoi sinulle luvan syödä keksejä?" Isä kysyy minulta.

"E-ei k-kukaan", änkytän peloissani.

"Miksi helvetissä sitten söit niitä melkein paketillisen?" Isä ärähtää.

"Peter, kielenkäyttö!" Äitini sihahtaa.

"A-anteeksi, m-minun teki mieli", sanon hiljaa.

Äiti tulee luokseni, kyykistyy eteeni ja sanoo: "Ei hätää, kulta, se on ihan okei. Ei tämä ole iso juttu. voimme ostaa uuden paketin."

"Loren, älä viitsi aina olla noin lepsu! Jos sanomme Gabriellalle ettei hän saa syödä keksejä, niin sitten hän ei niitä myöskään syö!"

"Peter, ne ovat vain keksejä, rauhoitu nyt!"

Vanhempani jatkavat toisilleen huutamista ja minä seuraan sivusta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen peloissani. Tärisen pelosta. Kyyneleet tekevät tuloaan.

Sitten isä huutaa jotain mistä en saa mitään selvää. Hän astelee luokseni hullunkiilto silmissään ja läpsäisee minua poskelle. Äitini alkaa itkemään. Minä alan itkemään kivusta.

Isä juoksee huoneesta ulos. Äiti tulee luokseni ja halaa minua. Suorastaan rutistaa. Minä vain itken ja itken eikä loppua näy. Kastelen äidin paidan kyyneleillä, mutta häntä ei näytä haittaavan.

Oma isäni löi minua. En voi ymmärtää, miksi niin tapahtui. Johtuiko kaikki tosiaan yhdestä keksipaketista?

Eikä se ollut viimeinen kerta, kun hän löi minua.

Herään haukkoen henkeäni. Nousen istumaan. En tiedä miksi näin tuosta tapahtumasta juuri nyt unta. En ole edes samassa maassa isäni kanssa. Eikä hän ole pitkään aikaan lyönyt minua.

Kahdeksanvuotias minä sai kyllä traumat tuosta tapahtumasta. En pysty ikinä unohtamaan sitä. Muistan, että sain lyönnistä mustelman poskeeni ja jouduin seuraavana päivänä selittämään koulussa kaikille miksi minulla on poskessa mustelma. Äitini oli yrittänyt peittää sitä meikeillään, mutta epäonnistui siinä. Muistan kertoneeni kaikille, että olin kaatunut portaissa. Kaikki uskoivat minua paitsi silloinen paras ystäväni.

Hirveintä oli se, että isä ei lopettanut lyömistä. Hän vain jatkoi sitä päivästä toiseen. Jos olin tehnyt yhdenkin virheen, sain lyönnin. Joskus kasvoille, joskus mahaan, joskus käteen ja joskus jalkaan. Minulla oli mustelmia ympäri kehoa ja joka kerta jouduin selittämään miksi minulla on uusi mustelma. Sanoin aina, että olen todella kömpelö ja minulle vain sattuu näitä onnettomuuksia. Kaikki vain sattuivat tietämään etten ole kömpelö. Se teki kaikesta vain tuhat kertaa vaikeampaa. Mutta olin fiksu ja minulla oli aina uusi tekosyy kaikkeen. Kyllä monet epäilivät, että puhuinko koskaan totta, mutta kyllä he ilmeisesti ne valheet loppujen lopuksi uskoivat, sillä kukaan ei epäillyt, että meillä tapahtuisi kotona jotakin tällaista. Näytimme täydelliseltä perheeltä, mutta olimme hyvinkin kaukana siitä