Naapurin Prinssi / Completed

Osa 18: musta-aukko

Koko viikon olin rikki. Rikki kuin posliiniastia. Tyhjä kuin avaruus. Kylmä kuin jää.

Ei, en ole toipunut erostamme. Se oli jotain väärää. Sitä ei olisi pitänyt ollenkaan tapahtua, se oli kohtalon tekemä virhe. Kohtalo teki virheen, niin sen pitäisi olla.
Sen olisi pitänyt lähentää meitä entisestään, mutta tapahtui sen vastakohta. Me erosimme, Mike ei halunnut nähdä minua, hän ei luottanut minuun, hän ei rakastanut minua.

Olin jo ollut niin varma, että olimme sielunkumppaneita ja tarkoitettuja toisillemme. Mutta miksi minä tässä kohtaloa syyttelen? Olen itse tähän kaikkeen syypää, aiheutin itse tämän kaiken ja nyt saan kärsiä rangaistukseni. Minulle juuri oikean ja kivuliaan rangaistuksen, jonka olisin mielelläni sivuuttanut. Joudun elämään turhan elämäni yksin. Ilman henkilöä, joka oli itselleni kuin tukijalka, se joka piti minut pystyssä. Ilman elämäni syytä.

Kaikki nämä ajatukset mielessäni olivat varmaankin liian dramaattisia, mutta totta. Kyllä, olin dramaattinen ja tunnollinen persoona, joka itki aina kun elokuvassa tapahtui jotain surullista, luki surullisen kohdan kirjasta tai näki kuvassa jotain itkettävää.

Mutta nyt minun asemassa kuka vain itkisi, kuka vain ajattelisi itsetuhoisia ajatuksia ja miettisi jopa itsensä murhaamista. Sillä sitähän minä mietin.

Voi, eihän minulla ole enää syytä elää. Voin vain heittää henkeni hukkaan ja lähteä jonnekkin tuntemattomaan seikkailemaan ilman kärsimystä. Sen jätän tänne.

Kuolemalla saan tuskan pois, pääsen tästä karusta maailmasta pois. Pääsisin pakoon todellisuutta. Halusin luoda itselleni oman fantasiamaailman, joka olisi kuin paratiisi. Siellä voisi vain elää onnellisesti ilman tuskaa, jonka aiheuttaa turha rakkaus.

En sano, että rakkaus on turhaa. Rakkaus on hyvä juttu, se rakkaus joka ei jää maahan lojumaan tallattavaksi vaan se, joka etenee pikkuhiljaa, ja saavuttaa pikkuhiljaa määränpäänsä. Omani Mikeä kohtaan oli vain jäänyt mutalätäkköön mätänemään, pikkuhiljaa se saisi minut tappamaan itseni.

Olin jo melkein valmis. Suunnittelin nopeaa itsemurhaa, jota kukaan ei voisi keskeyttää. Kukaan ei voisi pysäyttää minua.

Koko viikon olen vain maannut sängyssäni kouluun menemättä. Vanhempani ovat kyselleet varmaan tuhat kertaa, että mikä minulla on, mutta olen vain vastannut yksinkertaisesti: olen sairas.

Kävin toki maanantaina koulussa, mutta kun tulin takaisin kotiin, totesin, että se on minulle liian vaikeaa. Liian vaikeaa olla kaikkien uteliaiden ja jopa katkerien katseiden uhrina. Jouduin kaiken koulussa kohtaamaan yksin. Eikä Lindan läsnäolo ollenkaan parantanut asiaa.

Eroamisen jälkeen aivan kuin sisälläni olisi kasvanut syöpä, joka saa itseni ajattelemaan itsetuhoisesti, syömään vähemmän, suunnittelemaan itsemurhaa ja nukkumisen loppumaan.

Niinkuin sanoin, olin rikki. Vain hän voisi minut korjata taas kokonaiseksi. Vain hän voisi saada minut ajattelemaan selvästi ja rakastamaan itseäni hänen ja perheeni lisäksi.

Olin rikki.

~~~ 4.9. Sunnuntai

Katselin huoneeni ikkunasta kaunista, mutta kuitenkin surullista näkymää. Lehdet putoilivat kuolleen näköisistä puista. Värikkäät lehdet olivat ainoa väripilkku tässä synkässä syksyssä. Kaikki muu tuntui olevan kuollutta, harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla päästäen joskus veden satamaan maahan. Linnut lensivät elolliseen etelään.

Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, kaikki vain seisoi paikallaan.

Viileä kylmäkiskoinen tuuli puhalsi tunkeutuen huoneeseeni avonaisesta ikkunasta. Enää se ei onnistunut saamaan itsessäni kylmiä väreitä, koska en enää välittänyt melkein mistään. Aivan sama, vaikka jäätyisin kuoliaaksi. Oli aivan sama, vaikka elämäni loppuisi ihan kohta.