Naapurin Prinssi / Completed

osa 19: parhaimpaan päin vai ei?

Moi!

Tässä tarinassa on jo melkein 10K lukukertaa... liian uskomatonta. Puol vuotta oon tääl tätä kirjotellu ja jo melkein 10K??? Tää on parempaa kuin mä luulin aloitettaessani kirjottaa tätä tänne. Mä oikeesti luulin, kun aloin kirjoittaa tätö ekaa kertaa et lukukerrat nousisi vähintään 1K, mut sit se toive kymmenkertaistu teiän lukijoiden takia. Mä niin rakastan teitä! ^3^

Ikävä sanoo tämä, mut tämä kirja on jo loppua päin menossa. Tai no tarkoitan, että tähän kirjaan tulis viel VÄHINTÄÄN jotain viisi lukua, mutta mä luulen et on viel jotai kymmenen lukuu jälellä. No miksi minä nyt höpöttelen kirjan lopettamisesta kun sitä ei tule vielä pitkään aikaan?

Anteeks kirjoitus virheistä ja aika hauskaa on tietää, että jotkut on onnistunut bongaamaan tästä tarinasta Karjalanmurretta. Vaikka iskäni on oikeasti turun alueelta ja äitini venäjältä, olen täällä koko ikäni asuessa ehkä alkanut puhua sitä :DD

Mä en ollu uskoo tätä ku yhtenä päivänä katoin fantasia kategoriaa näin ihmeekseni mun kirjan kannen siin ihan toisena ja katoin sitä sillee tyylii viis minuuttia :"D
Kiitos, tää kirja on menestynyt paremmin kuin olin ees ajatellut ja kaikki teijän lukijoiden ansiosta ❤

Joo mä tiiän, mun oli takotus pitää joku viikko loma mut en mä sit pitäny :DD inspiraatio iski, eikä koskaan kannata sivuuttaa inspiraatioo toiselle päivälle, millon se on ehkä kadonnut ;)

Hyvää syyskuuta kaikille!

Sofia w/love

P.s venäjällä koulu alkoi vasta 1. Syyskuuta... oon niin kateelinen mun yli-innokkaille serkuille. Koska mä oon jo puol kuolleena täällä suomessa ja viel kun lisätään uintitreenit tiistaina ja torstaina jotka loppuu 20.45, mä tulen kuolee. (Okei lukijat, älkää huoliko, en mä kuole. Pysyn hengissä teidän takianne ja kirjoitan tätä tarinaa vaikka väkisin eteenpäin :DD)

~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~¤~

Juoksin kuin hengenhädässä metsässä. Kurkkuani kuristi niin, että pystyin juuri ja juuri ottaa pieniä hengenvetoja joiden avulla pystyin saamaan jalkani liikkumaan.

Vihasin itseäni. Vihasin kaikkia. Vihasin häntä.

Päässäni tykytti kokoajan vain se tosiasia, että hän pelasti minut. Hän pelasti minut sisällä olelevalta demoniltani. Hän halusi minun olevan elossa, mutta miksi? Hänellähän on jo Linda, joten miksi hän minua enää tarvitsi?

Jalkalihaksiani jo särki mahdottoman paljon, mutta kuitenkin juoksin. En tiedä minne kehoni minua vei, en tiennyt ylipäätään miksi juoksin. Olinhan jo vähintään 100m päässä Mikestä. Silti se tuntui liian pieneltä väliltä. Silti tunsin hänen läheisyytensä. Silti tunsin sen kun hän takertui minua takaapäin tasan kymmenen minuuttia sitten.

Minä kaduin sanojani. Tai en kadunnut. En tiedä olinko valinnut sydämestäni oikeat sanat sanottavaksi sillä hetkellä. Halusin hänen ymmärtävän ne oikein, vaikka en itsekkään ymmärtänyt niitä.

Pääni sisällä ennen järjestyksissä olevat tunteet ja ajatukset olivat nyt levällään. Halusin järjestää ne takaisin omille paikoilleen, mutta en pystynyt siihen yksin.

Tarvitsin ystävääni. Tarvitsin Matildaa, jonka kanssa riitelin koenumerosta. Nyt kun ajattelen sitä, haluaisin lyödä itseäni pesäpallomailalla päähän jotta minun pääkopassani olisi ollut joskus edes hitusen järkeä. Olin itse järjestänyt itselleni tälläisen tilanteen. Itse typeryydelläni katkaissut välini parhaimpaan ystävääni, pettänyt poikaystäväni ja jättänyt Alinan yksin.