❝Ootko sä nyt mun, naapurin prinssi?❞ Kysyin ujosti vilkuillen Miken silmiä.
❝Oon kokonaan sun, prinsessa❞, hän naurahti ja suuteli minua taas.
• • •
Klisee tarina Alexandrasta, 14-vuotiaasta tytöstä, jonka elämä suistui raiteiltaan uuden perheen...
Heräsin tavallisesti yhdeksältä ilman pikkuveljeni herätystä. Menin ulos pyjamassani hakemaan postin, niinkuin aina kesälomalla tein.
Avasin oven ja vilkaisin varovasti oikealle ja vasemmalle toivoen, että ketään ei näkyisi kadulla. Onnekseni se oli tyhjä ja hiljainen. Luikahdin ulos viileään ja raikkaaseen aamuilmaan.
Kun olin saanut kuljettua kadun yli, hipsin postilaatikolle ja juuri kun olin avaamassa postilaatikon kantta, auto kaarsi meidän naapuriimme ja säikäytti minut niin, että kompastuin ja kaaduin mutalammikkoon. Ähkäisin ärtymyksestä, kun shortisini olivat ihan mutaiset.
Irrottaessani huomioni pyjamastani, vilkaisin autoa joka oli pysähtynyt naapuriimme. Erotin juuri ja juuri auton tummista ikkunoista, että joku poika tuijotti minua.
"Voi vittujen vitut!" Kirosin itsekseni, kun tajusin, että tämä poika, joka tuijotti minua parhaillaan oli se uusi naapurimme. Nousin ripeästi ylös, nappasin postin ja juoksin sisälle taloomme, ennen kuin se poika kerkesi nousta autosta.
Pysähdyin vasta huoneessani. Haukoin henkeä monta kertaa ennen kuin sain taas hengitettyä tasaisesti. Se poika näki minut! Ajattelin paniikissa. Mitä minä teen?
***
Koko päivän piilleskelin sisällä. En suostunut tulla ulos minuutiksikaan. Laitoin huoneeni verhot ikkunan eteen. Häpesin sitä, että olin tullut kotiin mutaisessa pyjamassa, mutta häpesin myös sitä, että poika näki minut shortsi pyjamassa ulkona puhumattakaan siitä, kun kaaduin siihen mutaiseen lätäkköön. Vain minä pystyin moiseen kömpelyyteen.
Koputus huoneeni oveen keskeytti ajatukseni. Taas äiti! Hän on yrittänyt saada minua ulos ainakin neljä tuntia, ajattelin turhautuneena.
"Ei, ei ja ei! Ei kiitos!" Huusin huoneestani tietäen mitä äitini kysyisi.
"Alexandra, tule ulos heti! Tänään on niin kaunis päiväkin ja se uusi naapuriperhekkin on jo muuttanut tuohon viereen", Äiti sanoi ankarasti oven takaa, koska oveni oli lukossa. "Frodo* odottaa jo!"
//*Frodo on Alexandran perheen musta valkoinen koira
"En haluu just ny! On muutakin tekemistä", mumisin, mutta niin, että äiti kuuli minut.
"Saat 5€ jos käyt ulkoiluttamassa Frodon", Äiti tarjosi.
"Hmm...", mumisin. Ehkä se poika olisi sisällä joten hän ei näkisi minua? Äiti ei tarjoaisi 5€ koiran ulkoiluttamisesta enää varmaan koskaan. Tuskin se poika näkee minua, uskottelin itselleni.
"Hyvä on", nurisin ja menin avaamaan oven. Lampsin ärtyisenä äitini ohitse ja laskeuduin alakertaan mahdollisimman äänekkäillä askelilla.
Puin päälleni hupparin, laitoin tennarini jalkaan ja hain Frodon, joka odotti jo oikeastaan innokkaana eteisen edessä, heilutellen pientä häntäänsä.
Raotin ulko-ovea; ei ketään. Lähdin hipsimään eteenpäin koira kannoillani. Juuri kun pääsin kävely tielle, kuulin takaani jonkun pojan tervehdyksen.
"Moi! Pyjamatyttökö se siinä?"
Kangistuin paikalleni ja jalat olivat melkein pettää altani, sillä arvasin kuka tämä poika taisi olla.
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
