Naapurin Prinssi / Completed

osa 8: onnellinen

Heräsin. Avasin silmäni ja katsoin kattoa haikeana. Tuntui ihan kuin eilinen päivä oli puristanut minusta kaiken energian pois.

Niin, eilinen päivä. Se typerä päivä, milloin olin toljotin kun ystäväni siskoa hakattiin.

Nousin sängystäni, mutta tartuin äkkiä päähäni vingahtaen säälittävästi tykyttävää särkyä. Sitä särki niin kovasti. Aivan kuin joku olisi lyönyt sitä sisältäpäin puupölkyllä.

Mutta ei sillä väliä, vaikka päätäni särki. Menen kuitenkin kouluun. Puin päälleni jotain, jotain mustaa. Yleensä puen värikkäät vaatteet, mutta nyt mitä sillä olisi väliä? Millään ei ollut väliä. Kävelin raskailta tuntuvilla jaloillani autioon alakertaan. Olin siis yksin. Söin, pakkasin reppuni ja lähdin ulos. En vaivautunut panostamaan ulkonäkööni. Näyttäisin silti rumalta.

"Hei!" Kuului tutun pojan ääni takaani.

Sydämeni suorastaan liikahti rinassani, kun käännyin katsomaan poikaa, joka oli viime aikoina majoittautunut elämääni. Häntä minä kaipasin juuri nyt, tiesin sen, mutta en voinut noin vaan kertoa, että näin hänen siskonsa eilen, kun hänen päälleen syljettiin, tönittiin ja potkittiin rajusti. Sanoja oli vaikea muodostaa.

”Hei”, tyydyin mutisemaan.

”Näytät kauhealta, ihan kuin olisit käyny mummos hautajaisis”, Mike huomautti naurahtaen kävellen viereeni. En tiedä miten, mutta hän sai minun huulilleni pienen hymynpoikasen.

”Mm.. Mummoni on kyllä vielä elävien kirjoissa. Miksi et mee tänään pyöräl kouluun?” Kysyin, kun viimein huomasin, että hän käveli vieressäni.

”En halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisin taas kyytsäämään sinua. Eilen juuri ja juuri jaksoin kävellä”, hän irvisti ilkikurisesti.

”Haha tosi hauskaa, mutta jos haluat olla mun frendi, joudut kyytsää mua vielä monta kertaa”, sanoin ja naurahdin iloisesti. Hän todellakin osasi piristää minua. Tarvitsin häntä jo, vaikka olemme olleet ystäviä vasta lyhyen ajan.

****************************

Kävelin koulurakennuksesta ulos. Ihastelin kuinka kaunista tänään oli. Aurinko paistoi ja sopivan viileä tuuli kosketteli hellästi kasvojani. En halunnut mennä kotiin, en vielä. Kävelin koulun takapihalle, siellä olin yleensä käynyt seiska luokalla silloin, kun olon ollut yksinäinen. Mutta miksi juuri tällä ihastuttavalla paikalla piti tapahtua aina ikävät tapahtumat? Tässä paikassa, koulun takapihalla, jolla oli vain vähän vihaamaani asvalttia, paljon kukkaisia puita ja vihreätä ruohoa, johon sekoittuin pieniä kukkasia.

Sitten näin hänet. Alina oli tullut tänne, vaikka häntä oli kiusattu eilen tässä samaisessa paikassa.

Hän istui ruohikolla kauniisti hiukset hulmuten viileässä tuulessä. Kevein askelin lähestyin häntä, hän ei tainnut huomata minua, koska hän piirsi luonnostelu vihkoonsa. Kun olin tarpeeksi lähellä vedin henkeä ja tervehdin.

”Moi”, sopersin. Alina hätkähti ja katsoi pikaisesti minuun ihan kuin olisin joku kännissä oleva narkkari. Sitten tämä käänsi katseensa takaisin vihkoonsa.

”Ei ollut tarkoitus pelästyttää”, sanoin hiljaa, kun näin tajusin varmaankin pelästyttäneeni hänet. Istuin Alinan viereen, kun hän jatkoi piirtämistään. Ihme kyllä, Alina vain istui eikä käskenyt minua häipymään.

”Sähän oot Alexandra? Miken uus kaveri?” Hän kysyi ja katsoi minuun naama tyyneenä. Hämmennyin. Eikö hän vihannutkaan minua? Huutanut menemään pois, haukkunut? Luulin, että hän vihasi minua eikä tiennyt nimeäni.

”Olen.”

”Tykkäätkö piirtää?” Hän kysyi vähän ajan päästä ja hymyili minulle hyvin, hyvin pienesti. Tuskin sitä olisi voinut huomata. Nyökkäsin ja hymyilin takaisin.

”Tässä. Piirrä jotain, ihan vaan miun seuraks”, hän sanoi ja repäisi luonnosvihostaan yhden paperin ja otti kynän penaalistaan ja ojensi piirrustusvälineet minulle. Otin vastaan ne hämmentyneenä. Viimeksi kun tapasin hänet, hän mulkoili minua ja oli kuin minä olisin joku tosi ruma peikko, joka oli juuri sanonut haluavansa litistää kaikki painonsa alle.

Ensimmäisenä mieleeni juolahti Alina keijun muodossa, joka lenteli metsässä auttaen eläimiä. En tiedä miksi, mutta se johtui varmaan siitä, että hän istui vieressäni tässä paikassa ja oli ystävällinen. Piirsin siis hänet keijun muodossa siivet selässä, suipot korvat ja pitkät hiukset. Hän oli ilmassa kuihtunut kukka kädessään. Keiju-Alina puhalsi siihen elämän ja kukka muuttui kauniiksi punaiseksi. Säikyimmätki eläimet uskalsivat olla lähellä häntä.

”Ootko valmis?” Alina kysyi ja odotti vastaustani. Havahduin mietteistäni. Miksi minulle kävi aina näin, kun piirsin jotain? Kysyin itseltäni, mutta kun huomasin Alinan odottavan katseen kiiruhdin nyökkäämään, vaikka en oikeasti ollut ihan vielä valmis.

”Näytä”, Alina sanoi ja kurkkasi piirrustustani. Ensin hän kurtisti kulmiaan ja sitten hymyili.

”Olenko tuo minä?” Alina kysyi huvittuneena. Nyökkäsin varovasti, tietämättä mitä sanoa. Minua ehkä jopa nolotti.

Yhtäkkiä Alina vain purskahti nauramaan. Säpsähdin, pelkäsin Alinan tulevan hulluksi. Luulin, että hän ei osaa nauraa ollenkaan, mutta olin väärässä. Tuo nauru oli kaikista kauneinta naurua koko maailmassa. Yhtäkkiä minut valtasi tunne, joka purkautui rinnastani. Se oli iloa, iloa toisen puolesta.

”Sori, mutta en voinu kuvitella, että näytän keijulta. Mut toi on tosi hieno. En tienny, että oot noin hyvä piirtämään”, hän sanoi pyyhien jotain silmä kulmastaan. Kyyneleitä...? Ilon kyyneleitä?

”Näytä omasi”, lausahdin hymyillen. Silmäni levisivät kahdesta syystä; Hän oli piirtänyt minut menninkäisen muodossa ja hän piirsi älyttömän hyvin. Ehkä jopa paremmin kuin minä. Naurahdin iloisesti.

”Wau. Sehän oon minä.”

”Ollaan tasoissa nyt”, Alina naurahti ja nousi seisomaan. Minäkin nousin. Oli aika lähteä kotiin.

Yhtäkkiä, odottamatta Alina kumartui puoleeni, kieräytti kätensä ympärilleni ja hautasi kasvonsa vasten olkapäätäni. Hän halasi minua. Hetken ajan seisoin vain hölmistyneenä, pikkuhiljaa hivuttaen käsiäni takaisin halaukseen.

”Kiitos, että paransit mun päivää”, hän kuiskasi ja irtautui minusta. Tuijotin hänen silmiinsä vieläkin hämmentyneenä.

Alinan silmät oikein loistivat onnea. Ei tippaakaan niitä tunteita joita näin hänessä ennen. Hymyilin hänelle vastaukseksi. Olin liian häkeltynyt puhuakseni mitään.

”Mennääkö samaa matkaa?” Tyttö kysyi keräten piirrustusvälineet syliinsä.

”Miks ei”, Lausahdin ja lähdin hänen peräänsä kävelemään kotiin päin. Mikä voisi tehdä tästä päivästä kurjan?

Ei mikään.

Moikkelis,

Elikkäs päätin tehä pidemmän luvun siksi, että oon nii ilone et tähä on tullu lukijoita. 278 lukukertaa! (Sori jos tuli joittenkii mielestä tylsä) Eipä täs muuta hyvää viikoloppua kaikille! :3 ]

P.s tykkäättehän ja kommentoittehan jos tykkäätte tarinasta :)